Quick visit into my head.

~ You manage to break me into small pieces every single time without knowing about it. ~

Tätä mun blogia ei varmaan kukaan niin kauheen ahkerasti enään seuraile eikä sillä nyt niin ookkaan väliä, ainakaan tän päivityksen kohalla. Lähinnä tosiaan ajattelin purkaa ajatuksiani johonkin.

En oikein vaan tiiä mistä alottaa.

Mun mielialat vetää niin rajua vuoristorataa, että pelkästeen se hajottaa mua ihan saatanasti.
Yhtenä päivänä oon ihan saatanan onnellinen, ajattelen, että elän elämäni parasta aikaa ja nyt kaikki on ihan loistavasti ja mikään ei voi pilata mun ilooni.
Ja sitten menee pari tuntia siihen kun oon ihan jäätävän masentunu, itken ja hajoilen ihan päättömästi.

Ja kysyn taas iteltäni, että mitä helvettiä? 

Valehtelen jälleen itelleni ja kaikille muille, että mulla on kaikki hyvin. Vaikka ei oikeesti oo. Asiat on kuitenki lähteny meneen huimasti parempaan suuntaan jonka takia pakotan itteni ajattelemaan, että mulla on kaikki hyvin, vakiovalhe on se, että kyllä tää tästä. Ihan pian. Ei enään kauaa. Enään huominen. Pakko jaksaa.

Vaikka en tosiaan jaksa. Pidän itteeni kasassa jollakin, en edes tiiä millä, vaikka kaiken järjen mukaan oon jo ihan palasina. Ei mun pitäis enään olla kasassa. Mutta silti siirryn päivästä toiseen, kidutan itteni äärirajoille asti. Minkä takia? Typerien tunteiden ja sen takia, että haluan auttaa ihmisiä.

Oon yksinkertasesti ihan rikki. Ja valehtelen siitä tälle ihmiselle joka suurimman osan tästä aiheuttaa. Ja se, että valehtelen ja kätken tän sisääni hajottaa mua vaan lisää. Ja se pistää mut kysymään, että onko tässä mitään järkee?

Tekee vaan mieli kirota maan syvimpään ja synkimpään koloon koko tunne nimelta rakkaus.

Voisin sanoa, että en oo valmis tähän. En oo valmis ottaan ketään ihmistä noin lähelle mua. Ottaan sen asioita omakseni. Tekemään kaikkeeni sen puolesta. Kertomaan sille kaikkee itestäni. En vaan oo valmis, mutta teen näin silti.

Oon jo liian syvällä tässä kuopassa.

Sanoisin, että tuntuu tältä, vaikka omalla tavallani tiiän, että ei ne asiat näin oo:

Only thought what is going around my mind is "What should I do?"

Ja se sitten pyörii sielä oikein urakalla. Eikä mene pois. Ei mulla edes oo vaihtoehtoja. Oon tienny sen jo pidemmän aikaa. Turhaan oon kyselly ihmisiltä, että mitä tehdä. Tiiän kyllä, että mun ainut vaihtoehto on vaan odottaa ja odottaa. En kykene muuhun. Liikaa tunteita. Liikaa halua auttaa. Liikaa kiltteyttä. Liikaa epäitsekkyyttä. Mutta kuitenkin kaikkein eniten liikaa asioita mitä en halua jättää.

Take it.

Tuntuu vaan niin siltä, että ihan sama mitä teen niin mua sattuu aina. Oli sitten mikä tahansa asia kyseessä. Tuntuu, että kukaan ei koskaan ajattele sitä miltä musta tuntuu. Se voi kyllä tosin olla tottakin. Ei sitä nykyään ihmiset juurikaan ajattele sitä miltä toisista tuntuu. Se on vaan minäminäminä. Sen takia mun on vaikee olla. Vaikee olla se joka ajattelee muita ja jaksaa aina välittää ja huolehtia muista, vaikka mitään kiitosta ei koskaan tulis.

Toivon vaan, että tää kaikki vaiva mitä nään ton yhden ihmisen eteen, tuottais jossain kohtaa jotain hyvää mullekkin. Koen ansainneeni sen. Tokihan saan paljon hyvää oloo jo nyt siitä kun saan viettää aikaa sen kanssa, mutta se mikä hajottaa, on se mitä tapahtuu sillon kun se ei oo mun lähellä. Suurin osa tästä mun pahasta olosta tulee ihan täysin siitä kun ajattelen liikaa, mutta en voi sille mitään. En meinaan luota kyseiseen ihmiseen. Se on valehdellu mulle niin monta kertaa. Noh, nyt sekin on sanottu ääneen. Luottamus olis meinaan tässä tilanteessa kaikkein tärkein asia koskaan ja sitä ei ole.
Mä en tiiä lukeeko se kyseinen ihminen tätä. Hyvä jos ei lue. Ja tavallaan hyvä jos lukee. Tässä on kuitenkin paljon niitä ajatuksia mistä se ei tiiä. Ja se sanoo, että se ymmärtää mua. Mutta se ei ymmärrä. Ei kukaan voi ymmärtää, koska kukaan ei tiiä sitä kaikkee mitä mun päässä menee. Eikä varmaan tuu koskaan tietämään. Vaikka puhun paljon ja oon sosiaalinen ja kerron avoimesti ongelmistani ja asioistani niin silti jätän ainakin puolet asioista kertomatta. Jätän sen kaikkein tärkeimmän kertomatta. Sen mitä en pysty yksin käsittelemään. Mikä nimenomaan pitäis kertoo.

En vaan pysty. En osaa.

Nyt sekin on sanottu. En osaa käsitellä näitä tunteita. En osaa käsitellä rakkautta. Oon niin paljon käsitelly kaikkia paskoja tunteita elämässäni, että tää kaikki on mulle kauheen uutta. Uus pelottava positiivinen tunne. Apua.

Mutta rakkaus on kaunis ja tavoteltava asia. Sen takia yritän kaikkeni, että kestän siihen asti kun tarvii. Haluan oppia oikeesti rakastamaan. Vaikka sitten kantapään kautta.

Jätän nyt mun ajatukset teidän mieleenne pyörimään. Ehkä ne saa jotain aikaseks sielä.

Saatan palailla tän blogin pariin lähiaikoina. Saa sitten nähdä mitä asiaa käsitellen. Mutta varmaan jotain muutoksia tuun tekemään. Ehkä. We'll see.