maanantai 25. marraskuuta 2013

The Game Never Ends In A Draw

"I need your guardian hand to guide
Me through the sand of time
Then I know, I'll be alright
Like a child that never cries

I'm aware of all your rules
But you know that I will run
No matter where I'll follow you
Don't make me go

Take me, take me
Hold me in your arms
Save me, save me
All I need is your love

Maybe you will leave the light on
While I walk into your dream
I can't remember where you came from
See the breadcrumbs in the snow"




Oon alottanu lukemattomia kertoja kirjottaan uutta blogitekstiä, kerran jopa tällä samalla otsikolla. Jostain syystä ne vaan jää aina kesken. Joissain on yks kappale, joissain on muutama kappale ja joissain on oikeesti paljon tekstiä. Mutta ne on kaikki kesken. Se kirjotusinto vaan lopahtaa aina kesken. Sen takia en enään tarinoitakaan kirjota, ei vaan synny sitä tekstiä, vaikka päässä olis niin paljon asioita mitä haluais tuoda tekstin muotoon. Mulla noita luonnoksia tuola riittää. Aiheina on niin itsetuntoa, rakkautta, sitoutumiskammoo ja ties mitä muuta.

Mutta tänään kirjotan tän tekstin loppuun vaikka mikä tulis. Tää päivä ja sen keskustelut pisti vaan taas aivosolut liikkeelle ja haluisinkin kirjottaa noin yleisesti parisuhteista ja siitä mikä nykyaikana menee niissä niin vituilleen. Ja rakkaudesta. Jos aihe kuulostaa tylsältä, saa vapaasti poistua.



Alotin viimeks kirjottamaan kuulumisista, sain tälläsen pätkän aikaseks:


"Kuinka paljon voi yksi tuoksu tuoda muistoja mieleen? Kuinka paljon haavoja se voi avata? En olis ikinä uskonu, että näin paljon. En ois uskonu, että tollanen asia saa hajoomaan vieläkin näin pahasti. Miksen mä jo voi päästä yli. Miks se sattuu näin paljon vieläkin. Miks mä en pysty selaamaan niitä tiettyjä kuvia läpi ilman itkua? Miks joka ikinen kerta hajoon jossain kohtaa, ne kun on vaan kuvia. Ja miks oon niin saatanan masokistinen, että päätän aina tehdä sen? Selaan kuvia, luen keskusteluita, pengon tavaroita, muistelen asioita. En päästä irti. Olis pitäny poistaa kaikki, olis pitäny hävittää jokainen jälki mitä se jätti. Ainiin. En voi, osa on mun kropassa. Ja tällä paljastin liiankin monelle, että kenestä on kyse.

Mutta miks vitussa vieläkin. Miks mä en osaa päästää irti? Miks mä roikun vaan menneessä ja siinä mikä ei tuu koskaan takasin? Miks opin kunnolla välittään vasta sitten kun on liian myöhäistä?"

*Poista luonnos*



Pätkä kesältä, tiettyjen tapahtumien jälkeen:


"Mistähän sitä alottais. Ehkäpä tästä, että tajusin, että mulla on jonkinasteinen sitoutumiskammo. Ja samalla tajusin, että se on ollu mulla aikasemminkin, ensin luulin, että se on vaan noista edellistä säädöistä aiheutunutta, mutta ehei. Se on ollu aina sielä. Aina meinaan kun juttu vaikuttaa oikeesti siltä, että nyt mennään vakavalle puolelle niin alan saamaan ihan jäätäviä ahdistuskohtauksia. Ja se tarkottaa sitä, että itken ja hajoilen tosi pahasti, mutta yritän piilotella ja estellä sitä mahdollisimman pitkään. Pistin sen ennen vaan mun itsetunnon piikkiin, ajattelin, että mua ahdistaa vaan pelkästeen oma kroppani siinä kun on niin paljon jätkän lähellä. Se toki on osa sitä, mutta kuitenkin iso osa tulee siitä kun pelkään sen ihmisen päästämistä niin pitkälle... Mun aivot ei halua ketään tunkeilemaan sinne noin syvällisellä tasolla. Se on niiden puolustusmekanismi. Ja se toimi. Ainakin tällä kertaa. Se laukas tapahtumat mitkä sai mut toimimaan tavalla mitä en ois itestäni ikinä uskonu. Pakkasin kylmän viileesti laukkuni ja lähin mitään sanomatta menemään. Toki siinä oli monia muitakin syitä, mutta hyvin paljolti mua vaan alko ahdistaan se mitä vauhtia noi asiat eteni. Pelkään sitä ihan liikaa. Myönsin jo aikasemmin, että pelkään sitä rakastumistakin, mutta nää voi kyllä periaatteessa yhdistää, se on sellanen yks iso muuri mun päässä minkä haluan joskus vielä ylittää. Haluan ihmisen joka osottaa olevansa tarpeeks luotettava, että sen voi päästää kiipeen sen muurin yli, joku on ollu liiankin lähellä vaikka ei oo ollu sen arvonen, mutta nyt on pakko olla varovaisempi. Pakko varottaa ihmisiä siitä kuinka vaikee oon... Satutan meinaan tällä ihmisiä. Liikaakin.

On paha fiilis siitä mitä aiheutin tällä. On paska fiilis taas ylipäätään. Tuntuu, että mut on luotu sinkuks tai jotain vastaavaa. Toisaalta oon onnellinen kun ei oo mitään velvotteita tai rajotteita. Saan olla kenen kanssa haluan ja kukaan ei epäile, että petän. Ei tarvi miettiä pettääkö toinen. Ei tarvi miettiä toisen asioita. Ei tarvi päästää ketään miettimään mun asioita. Mutta se perkeleen läheisyys on asia mitä kaipaan. Asia mikä saa mun aina sortumaan. Ja kun läheisyyteen sortuu niin sortuu myös tunteisiin ja sitten ollaankin jo liian pitkällä. Joku tulee satuttamaan ittensä, yleensä molemmat ja parhaimmillaan vielä jotkut ulkopuolisetkin jotka on sotkeutunu liian syvälle siihen hommaan. Kuten tässäkin tapauksessa. Aina on läheisiä jotka välittää niin paljon, että niitäkin sattuu. Ja mulla on nyt pari uutta ihmistä jotka hyvin luultavasti vihaa mua koska oon niin "paha ihminen."

Kuulemma olen meinaan kusipäinen ihminen joka haluaa vaan satuttaa ja pelleillä. Ajattelen ilmeisesti vaan itteeni ja epäsuorasti sanottiin mua taas kerran läskikskin, se ihana asia millä mua saa satutettua aina. Mutta harmittaa vaan, että joku voi saada musta noin päinvastasen kuvan.... En ikinä halua satuttaa ihmisiä jos ne ei oo erityisen hyvin sitä ansainnu. Ja sillonkin mun täytyy olla oikeesti vihanen. Enkä mä ikinä lähe pelleilemään toisten tunteilla, tiiän kuinka paljon se sattuu enkä siks sitä muillekaan halua. Äähhh. Harmittaa. Miks mun pitää olla näin vaikee ja rikkinäinen ihminen, miks en voi vaan olla niin kun kaikki muutkin. Miks kaiken pitää olla niin saatanan vaikeeta. Tää on vaan kokonaisuudessaan niin jäätävän rasittava fiilis. Ihan sama mitä yrittää niin joku tökkää aina. Joko joku mun päänsisänen juttu tai sitten toisessa osapuolessa joku asia. Mä oon aina hyväksyny sen, että ihmiset ei todellakaan oo täydellisiä, yritän aina kestää ja sopeutua niin paljon kun pystyn, mutta ei se vaan auta."

*Poista luonnos*



Itsetuntoa käsittelevänkin tekstin voisin tänne kopioida, mutta ehkä jätän en toiseen kertaan, niinkun sen kaiken muunkin mitä sielä vielä on.


Mikä siinä rakkaudessa houkuttelee? Miks me sorrutaan siihen? Miks ihmiset ylipäätään haluaa parisuhteita? Mulle ainut syy parisuhteen haluamiseen on se, että oon tosi paskana ilman läheisyyttä. Tarvin jonkun kenen vieressä voi välillä nukkua ja ketä voi halata ja kenen kanssa on hyvä olla. Eikä seksiäkään saa unohtaa :D Mutta mikä teillä kaikilla muilla on siihen syynä? Mitä te haette siltä? Jotain yhtenäisyyden tunnetta? Mä en ite edes oikein pysty luottamaan ihmisiin enään niin paljoo, että saisin päästettyä jonkun niin pitkälle, että saisin siitä läheisyyden lisäks jotain muuta irti. En osaa rakastua enään. Oon päästäny ihmisiä liian lähelle, ne on käyttäny sitä hyväkseen ja edelleenkään en oo suurimmasta osasta päässy irti. Mun ajatukset vaan roikkuu niissä ja palaa aina niihin. Löydän itteni edelleen välillä itkemässä vanhojen suhteiden perään. Vaikka ne on ollu ihan täyttä paskaa mulle, mun oikeuksia on sorrettu, mua on kohdeltu kun paskaa, mua on petetty. Mutta sillon osasin luottaa... Ehkä se on se tunne minkä takia en päästä irti. Viimeset ja ensimmäiset miehet johon uskalsin luottaa. Joihin uskalsin rakastua.



Miks ne kusipäät sattuu aina kilteille, ystävällisille ja huomaavaisille ihmisille? Enkä nyt puhu vaan itestäni. Oon kuullu niin monia tarinoita. Pettävia, manipuloivia narsistipaskoja. Puhutaan rakkaudesta ja viikon päästä ollaan toisen kanssa. Osa ei ilmesty edes ekoille treffeille, vaikka on sinne lupautunu lähtemään. Ei osata arvostaa toista. Haukutaan ja painetaan maanrakoon. Miksi? Miksei kusipäät satu ikinä toistensa kohalle? Mitä ees käy jos sellanen tilanne tulee, että molemmat on tollasia?

Tänäänkin tuli tosiaan koulussa puhuttua yhen jätkän kanssa tästä. Sekin kauheesti haluais tyttöystävän. Helvetin mukava tyyppi, kivannäkönen ja treenannu kroppansa tosi hyvään kuntoon. Huumorintajua löytyy ja osaa olla huomaavainen ja kiltti. Siltikään ei löydä tyttöystävää? Yrittäny se on ja pakkeja on tullu ees ekaa kertaa tapaamatta. Kuinka nirsoja te suomalaiset naiset ootte? Toki yks epäonnistuminen suhteessa nostaa sitä kumppanin rimaa aina vaan korkeemmalle, mutta silti. On se kumma jos tollanen tyyppi ei kelpaa. Itestäni mä sentään ymmärrän jos mä en kelpaa. Ei kukaan halua läskiä kumppania. Se ei miellytä silmää ja jos ei miellytä silmää niin se ei vaan toimi , vaikka olis kuinka mieletön luonne.

Tää vaan pistää ärsyttäään. Hyvät jätetään hyllylle ja sit itketään kuinka suhteet ei toimi. Sitä mäkin teen periaatteessa. Tuola olis tuhansia mukavia ja huomaavaisia ihmisiä, mutta jokainen ihminen on kuitenkin jollain tasolla pinnallinen. Jos ei oo mun tyylinen jätkä niin se ei toimi. Siitä saa hetkeks luotua kuplan ja sit se on ohi. Ja sitten kun löydät ja saat ihmisen joka on sulle täydellinen ja panostat kaikkes siihen niin mitä saat? Pelkkää paskaa niskaan. Ihan sama kuinka paljon käytät rahaa tai vapaa-aikaas, annat lahjoja tai huomiota tai kuuntelet sitä kun sillä on paha olo. Ihan sama vittu mitä teet niin se ei riitä.



Rakkaus. Se syy tähän kaikkeen, jaksat yrittää vaikka se on turhaa ja mennyttä muiden silmissä. Et vaan tajua, että mitä siinä tapahtuu. Se rakkaus oikeesti sokaisee. Kuinka tyhmä sitä voikaan olla. Ja silti sitä lähtee tavottelemaan uudestaan heti kun haavat on nuoltu siihen kuntoon, että jaksat jotenkin, mutta et tarpeeks hyvin. Jotkut jää moneks vuodeks kiinni lyhyidenkin suhteiden loppumiseen vaikka elämään on vielä paljon edessä. Sekin on nähty. Liiankin läheltä. On kuviteltu, että se rakkaus oli täydellistä ja sen jälkeen ei osata kun verrata uusia kumppaneita niihin vanhoihin. Eikä sitten ikinä saada sitä uutta suhdetta aikaseks kun ei vaan pääse irti kaikesta vanhasta. Vanha on niin rakasta ja uus niin pelottavaa. Tätä on surullista kattoo. Itelläkin on ongelmia päästä noista kevään tapahtumista yli. Kun annat kaikkes ja se ei riitä. Mutta pystyn silti normaaliin elämään, moni ei. Ne masentuu erosta niin paljon, että ruoka, uni saatika ite elämä ei vaan maistu. Myönnetään. Oon meinannu tappaa itteni suhteen loppumisen takia, mutta onneks Suomen mielenterveyspalvelut toimii edes kriisitilanteissa.



Tuntuu, että koko termi "rakkaus" pitää sisällään niin paljon paskaa ja kärsimystä, että ei sitä kannata tavotella. Sitä unohtuu ne ihmiset jotka on ollu yhdessä koko elämänsä ja edelleen rakastaa toista ja välittää siitä. Joillain käy tuuri ja sitä ei voi kun kadehtia.

Joku näissä asioissa aina voittaa eli ei sitä tasapeliä tuu koskaan tulemaan

"An eternal horizon that reaches the sky 
 When we're standing together, we cannot ever die 
 And we're chasing the darkness away without cry
 Never die, never die, we never die"

Harmittaa kyllä enemmän muiden puolesta kun omasta puolesta. Hyvät tyypit kärsii toisten ihmisten tyhmistä päätöksistä. Mulla on niin paljon muutakin mielessä, että en silleen jaksa itkeä asian perään, joskus ehkä tulee vastaan jotain mikä tuo se tunteen takas minkä sai joskus kokee, siihen asti pitää tyytyä materialistisiin haaveisiin. Auto ja moottoripyörä <3 Oma koti <3


Ehkä mä en tästä enempää jauha. Teitä varmaan kyllästyttää. Mulla kyllä riittäis näitä ajatuksia, mutta ehkä se on hyvä pitää ne sisällään. Voisin alkaa analysoimaan vaikka rakkauslauluja. Niistä mulla on paljon sanottavaa kuten kaikesta muustakin, mutta ei tänään. Vaihdan muihin kuulumisiin, koska musta ei oo taas paljoo tän blogin puolelta kuulunu.


Elikkäs. Oon tosiaan työssäoppimassa Gloriassa. About 200h töitä jäljellä sielä.Oon neljä päivää sielä viikossa. Kaks koulussa. 48h tuntia pakollista tekemistä viikossa = yks vapaapäivä = saatanallinen väsymys ja stressi. Koska ton lisäks pitäis vääntään opinnäytetyö loppuun, tehä ne saatanan viinitehtävät, kirjottaa työssäoppimisesta oppimispäiväkirjaa... Ja pitäis vielä pystyä elämäänkin. Joululahjat pitää shoppailla. Pitää pitää huolta itestään. Pitää siivota. Pitää nähä kavereita. Pitää nukkua ja syödä. Ei vaan riitä kaikkeen aika. Jotain jää pois. Väkisinkin. Ainakin uni, koska koulun ja töiden välillä pitää flipata unirytmi joka viikko 2 kertaa päinvastaseks. Neljä viikkoo vielä. Pakko jaksaa. Jouduin vaihtaan psykologini, koska se oli syvältä. Ota lääkkeitä, lääkkeet on hyvästä. Työkyky pysyy niillä yllä. OTAOTAOTA. "En mä paljookaan voi sun hyväks tehä, koska VALTIO." "Asiat vaan on näin, koska niin on päätetty, sun pitää vaan pärjätä" Okei. Saanko syyttää valtioo jos sorrun itsemurhaan sen takia kun avuks ei tarjota muuta kun lääkkeitä? Mistään ei saa meinaan apua jos et oo tyyliin yrittämässä itsemurhaa joka toinen päivä. Haistakaa paska.

Miten näissä olosuhteissa voi elää? Miten tän stressin keskellä voi elää? Ymmärrätte varmaan miks en jaksa stressata parisuhteista, elän hetkessä, koska en voi miettiä sitä enempää nyt. Ei riitä voimavarat. Nautin siitä mitä on. Joulu tulee, valmistun pian. Saan maata kotona niin kauan kun haluan. Saan vaan olla ja kasata itteeni uutta vaihetta varten. Pieni lepotauko ja taas mennään. Kauanko tätä pitää kestää? Ai joku 50 vuotta vielä. Vittu. 20:stä selviäminenkin on tuskaa. Pitää vaan jaksaa, valtio hengittää niskaan. Suoritasuoritasuorita. Opiskele. Hanki työ. Hanki auto. Hanki parisuhde. Mene naimisiin. Hanki talo. Hanki lapsi. Hanki koira. Tee töitä kunnes et enään pysty. Makaa vanhainkodissa. Kuole. Tätä on vapaus. Mitä jos en halua?





Mitä jos mun unelmat ohjaa toiseen suuntaan? Oon alkanu kerään unelmalistaa ja tsemppitaulukkoo. Haluan niin monia asioita mitä en voi saada joko just nyt tai sitten en koskaan. Masentaa, ahdistaa. Mikä järki täällä olemisessa on jos ei toteuta mitään asioita mitä haluaa? Unelmalistan takia tajusin tosin, että on mulla sittenkin asioita mitä haluan. Yllättävän paljonkin.

On sekava olo. En tiedä mitä pitäis ajatella mistäkin. Liikaa tavaraa edelleenkin päässä mikä pitäis saada ulostettua joko tekstin tai kuvien muodossa, mutta en sitä ehdi tai jaksa tehdä. Ja sit ne vaan saa kertyä sinne päähän. Ei kiva. Mutta nyt jätän teidät rauhaan. 

I will be back. Taas jossain kohtaa. Kun tulee inspiraatio ja asiaa.

Ps. Miks mun google ei toimi kunnolla?! >:c


"Love is like a fire. As long as you keep it alive, it will keep you warm enough to survive."





"From the dark I watch you go away
 I will never see you again."