Ajattelin nyt jakaa teijän kesken tälläsen pätkän mitä kirjottelin
tossa pari viikkoa ennen koulujen loppumista. Tää teksti jäi omalla
tavallaan kesken, mun piti kirjottaa siihen vielä lisääkin, mutta ei
sitten vaan yksinkertasesti inspiraatio riittäny. Mutta hei pitäkää taas
kerran hauskaa mun ajatusten keskellä selittelen ton tekstin jälkeen
nykysistä fiiliksistä jotain (: Paljon on kuitenkin taas ehtiny
muuttumaan.
"En silleen tiiä mistä
kirjoittaisin, mutta on vaan sellanen fiilis, että haluan kirjottaa
jotain. Lähiaikoina mun päätä on ahdistellu liiankin monet asiat niin
ehkä tää kirjottaminen auttaa jotenkin selvittelemään niitäkin.
Enkä
muuten enään edes tiiä mikä tää mun blogi yrittää olla, ehkä se on vaan
tällänen kanava johon kirjotella ajatuksia, mutta toisaalta nää vois
kirjottaa vaan paperille ja pitää itellään. Mutta jotenkin se vaihtoehto
ei houkuttele. Se ei oo sama asia. En siis todellakaan mitään huomiota
yritä näillä kerjäillä, mutta jotenkin vaan tuntuu paremmalta jos joku
oikeesti tietää edes jotain siitä mitä mun pään sisällä liikkuu. Se
jotenkin rauhottaa, vaikka en kuitenkaan kaikesta pysty kertomaan. Ja
jotenkin saan ajatuksista paljon realistisemman kuvan kirjottamalla kun
sillä, että yritän selittää näitä ihmisille kasvotusten. Ja jos joku
kerran tietää jotain niin ehkä joku pystyy jopa antaan jotain vinkkejä
tai auttaan :3
Mutta mutta... Mistähän sitä
alottais... Tässähän on tosiaan tapahtunu ihan helvetisti ton edellisen
blogimerkinnän jälkeen ja on vaan muutama ihminen joka tietää ees
suurimman osan asioista. Ja näitä kaikkia asioita en todellakaan tässä
ala selittämään. Lyhyesti sanottuna kaikki meni vähän niinkun vituiks.
Ihan niinkun laajemmassa mittakaavassa. Oon lähiaikoina taas ravannu
ihan helvetisti lääkäreiden ja muiden ammattilaisten puheilla ja
yrittäny taas kasailla itteeni.
Tosiaan täähän liittyy
hyvin vahvasti kuitenkin siihen edelliseen merkintään. Puhuin
rakkaudesta ja siitä kuinka vaikeeta se on. Noh, sanotaanko, että on
vielä vaikeempaa kuulla se, että periaatteessa sitä ihmistä kehen oot
rakastunu, ei oo koskaan ollutkaan. Että kaikki mitä se on sanonu on
ollu valetta. Jokainen pikkuasia. Ja kaikki mitä oot tehny on ollu
turhaa. Tulee hieman petetty olo. Varsinkin kun on pistäny kaikki
voimavaransa siihen ihmiseen ja muutenkin vaan uskonu ja luottanu
viimeseen päivään asti siihen, että se on hyvä ja ihana ihminen joka
haluaa pelkästeen mun parasta. Tein kaikkeni ja se ei ollu tarpeeks. En
siis oo tarpeeks hyvä. Tulee todella epäonnistunut olo. Aloin
kasaamaan itteeni sen ihmisen avulla, parantelin itsetuntooni ja
nuoleskelin elämässä tulleita haavoja. Ja sitten pohja tolta kaikelta
kiskotaan pois. Toisin sanoen seitsemän kuukauden työ, vaiva ja kärsimys
on ollu turhaa. Taas ollaan ruudussa numero yksi. Taas on sama
miljoonan palan palapeli alkutekijöissään kun joku on "vahingossa"
tuupannu sen pydältä alas. Tulee ihan järkyttävät itsetunto-ongelmat. Olin
piilottanu omat menneisyyteni ongelmat tän ihmisten ongelmien alle.
Keskityin vaan siihen, että sillä on hyvä olla. Omalla hyvinvoinnilla ei
ollu mitään väliä. Tosin voin aina hyvin sillon kun sekin voi hyvin.
Nohh, sitten lähtee se ongelmien piilottaja pois ja kaikki paska
läjähtää naamalle kovempaa ja pahempana kun koskaan. Tulee itsetuhoiset ajatukset ja masentuneisuus, taas. Suunniteltiin
kauheesti asioita mitä tullaan tekemään tulevaisuudessa. "Mennään
tonne! Vien sut toukokuussa Lontooseen! Mennään kesällä tolle, tolle ja
tolle festarille. Istutaan koko kesä Koskenrannassa. Tehään tätä tuolla
ja tollon." Sitten kaikki suunnitelmat menee pois. Ja olinko suunnitellu
mitään varalle? Osasinko odottaa tätä? En. Tulee täysin toivoton ja
tyhjä olo tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että sielä ei oo mitään minkä
takia jaksais jatkaa täällä olemista.
Ei ole onneksi mun käsi, ei päässy koskaan asiat näin pitkälle.
Siinä
muutamia niitä negatiivisiä tunteita mitkä kaikki samalla hetkellä tuli
taas käsiteltäväks. Yleensä sitä joutuu kestämään noista yhen tai kaks
silleen, että ne tulee tismalleen samalla hetkellä. Koska yleensä
tollaset ongelmat kasvaa ajan myötä eikä niitä vaan yhtäkkiä lätkästä
naaman eteen. Mutta nyt kävi näin. Ja se ei oo ollu mitenkään helppoo.
Lääkärit diagnosoi vakavaa masennusta, en saa syötyä, enkä nukuttua
kunnolla. Heräilen miten sattuu, menee monta tuntia nukahtaa,
painajaisia, ruokailurytmit ja ruokavalio ihan täysin vituillaan,
välillä menee päivä jolloin tulee syötyä yks leipä, välillä elän
sipsillä, joskus syön ihan normaalisti, mutta usein en.
Ja
sitten sitä yrittää parhaansa mukaan jaksaa koulussa ja pitää ne
kulissit ylhäällä muutenkin. Juu, on kaikki hyvin. Niinkun aina. Tai
sitten ei. Se tuttu toinen puoli musta taas menee ja on sosiaalinen ja
silleen. Ja se ns. oikee minä angstailee nurkassa ja yrittää pitää
päänsä edes jotenkin kasassa.
Nyt tosin menee jo
paremmin kun vielä jokin aikaa sitten. On meinaan ollu onneks paljon
vapaapäiviä eli on saanu mennä niinkun haluaa eikä oo tarvinnu
stressata. Ja kesäloma on jo hyvin lähellä. Oon myös ajellu paljon
autolla josta on mulle aina tosi paljon apua. Ajaminen on vaan jotenkin
tosi rentouttavaa. Varsinkun kun pistää hyvää musiikkia soimaan, nupit
kaakkoon ja ikkunat auki niin saa vielä nauttia raikkaasta tuulesta.
Perfect <3 On meinaan ollu hyvää mieltä tuovat asiat tosi pahasti
hukassa, on ollu vaan ihan muutamia asioita mistä oon nauttinu aidosti
ja niihin oonkin sitten yrittäny keskittyä. Nyt vaan pitäis n. 2 viikkoo
jaksaa painaa koulussa ja sitten se onkin käytännössä ohi tältä osalta.
Pakko se vaan on jaksaa. Tarvis vaan jonkun asian/ihmisen joka motivois
johonkin. Tuntuu turhalta tehä yhtään mitään jos ei kuitenkaan oo
mitään syytä sille.
En sitten oikein tiiä, että mikä se
asia oikeesti olis mikä mut tällä kertaa kiskois mun pään sisältä pois.
Vietän sielä ihan liikaa aikaa. Tältä tosiaan tuntuu: "Stuck in my head
again, feels like I'll never leave this place, there's no escape, I'm my own worst enemy." Toisaalta
vähän houkuttais ettiä uus mies. Se on aina ollu asia mikä saa
itsetunnon ees johonkin suuntaan menemään. Ja siinä olis motivaatio
laihduttamisen. Ja laihduttaminen parantaa itsetuntoo. Ja jos itsetunnon
saisin hyväks niin monet muutkin ongelmat ratkeis. Mutta pelottaa vaan
niin perkeleesti jo pelkästeen se ajatus, että pitäis taas ottaa joku
ihminen niin lähelle itteensä. Antaa taas jollekin mahdollisuus satuttaa
näin pahasti. Kaikki ne on luvannu, että ei ne koskaan satuta mua,
mutta ne kaikki satuttaa. Pelkään sitä, että oon taas kerran se joka
siinä jutussa eniten häviää. Vaikka annan aina niin paljon kun ikinä
voin. Ja tän pelon takia en kyllä edes uskalla nykyään mennä sanomaan
ihmisille, että voisin olla kiinnostunu niistä. Mun pitää olla ihan
täysin varma, että ne on kiinnostunu musta ennen kun uskallan mitään
mennä laukomaan... Ja tässä tulee taas ongelma. Jätkistä kun ei ikinä
ota selvää, että onko ne kiinnostuneita vai ei. Ja ei ne jätkätkään oo
kauheen rohkeita niitä alotteita tekemään, varsinkaan selvinpäin. Joten
ihmettä odotellessa taas :D
Ja
toisaalta taas jokseenkin pelkään myös sitä sen mun ainoon tavotteen
saavuttamista. Laihuutta, nätteyttä ja sitä, että ei ole enään se ruma
läski jota kukaan ei halua. Tosin kyllähän mut on jo muutama ihminen
kelpuuttanut tälläsenä mitä oon, mut se ei vaan riitä. Mun ei kuulu olla
tällänen, mun kuuluu olla jotain ihan muuta. Ja sitten tulee se pelko,
että mitä jos se laihtuminen ei autakaan. Mikään ei helpota ja itsetunto
laahaa pohjamudissa. Eikä ole edes uutta tavotetta. Mitäs sitten? Se
pelottaa. Joten toisaalta, pelkään siis rakastumista ja rakastumisen
aiheuttamaa laihtumista joten miten mä voin lähtee sille tielle jos en
oo valmis kohtaamaan pelkojani? Ja mähän en todellakaan ole valmis. Oon
kaukana siitä. Ihan liian rikki vielä, että lähtis taas tollasia asioita
kohtaamaan. Haluisin vaan löytää jonkun helpon ja pienen tavotteen
elämääni joka kannustais päivästä toiseen, mutta ei kuitenkaan olis
liian vaikea.. Mutta se taitaa olla liikaa pyydetty joten saa nähdä mitä
käy. Mun
itsetunto on kyllä hyvin mielenkiintonen asia. Se on asia joka on
vainonnu mua n. viitisen vuotta eikä se helpota. Ihan sama mitä näen tai
koen niin se on silti paska. Vaikka ihmiset kehuu mua, hyväksyy mut
niiden porukkaan ja muutenkin jopa haluaa mut. Niin se on silti tätä. Ei
se vaan muutu. Se on juurtunu niin pitkälle mun perusluonteeseen, että
en tiiä mitä tekisin. Haluan sen sieltä pois, mutta se ei lähde. Ainut
suunnitelma asialle on se, että aijon ehkä kesän aikana askeltaa kohti
sitä laihtumisen pelottavaa tavotetta ja sitten syksyllä aijon lähtee
ammatti-ihmisten kanssa selvittämään sitä tän jutun niin monimutkasta ja
sotkusta juurakkoo. Ja toivon kyllä, että joku vihdoin keksis jotain
tähän. Sais tän helpottumaan jollain muulla kun sillä, että mun pitää
ettiä mies ja antautua sen satutettavaks vaan, että voin alottaa tän
työn taas jossain kohtaa uudestaan..."
Ja voin sanoo, että käsijarru päällä ajaminen ei ole helppoa :D Autokoulussa niin monet kerrat sitä yritin :D
Että
sellasta. Eikös ollu taas positiivistä tekstiä? :D Mutta tän ja sen
edellisen näkyvän blogimerkinnän välissä oli vielä yks merkinnän alku.
Siinä kerroin kuinka asiat on lähteny parempaan ja ne näyttää nyt tosi
hyvältä, mutta sanoin siinä vaan sitä, että toivottavasti tää ei jää
parin päivän pituseks iloks. Ja se jäi :D Koko marraskuu oli jo sellasta
helvettiä, että ei mitään rajaa. Mutta nyt nykypäivään:
Tällähetkellä
kaikki menee periaatteessa ihan pirun loistavasti. Itsetunto nyt tökkii
tietty edelleen, mutta muuten fiilis on ihan mieletön :3 Tää sinkkuilu
on tehny mulle ihan vitun hyvää ja oon ihan saatanan onnellinen, että
pääsin siitä jätkästä eroon. :D Se toi mun elämään pelkkää paskaa ja mua
ei yhtään tosiaan harmita sen paskan menettäminen. Tälläsenä hyvänä esimerkkinä se, että mähän itkin varmaan joka toinen päivä, olin jokseenkin itsetuhonen ja muutenkin aika epätasapainosessa kunnossa. Ja tosiaan en oo itkeny kertaakaan sen jälkeen kun asiat meni vituiks. Olin joo tosi paskassa kunnossa sen jonkin aikaa, mutta itkeny en siltikään. Ja toi olo lähti heti helpottuun kun koulut loppu ja nyt onkin kaikki ihan kunnossa :3 Elämä loistaa ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Kadun kuitenkin sitä, että ikinä ees tutustuin kyseiseen ihmiseen, olisin säästyny niin paljolta, mutta toisaalta, jokainen kokemus kasvattaa. Tiiämpähän ainakin, että tollasiin miehiin ei enään ikinä kosketa. Hyi.
En tosiaan nyt oo kesällä mitään ihmeempää tehny, mutta parempi vaan näin. Oon saanu aikaa itelleni ja se on tehny hyvää. Ja loppukesä mennään samalla meiningillä, vaikka se välillä tuntuu tylsähköltä. Syksyllä jatkuu sitten koulu taas ja aijon alottaa harrastuksen minkä oon halunnu jo pitkään alottaa. Miesrintamalla on jotain kiikarissa joten sekin on siis kunnossa. Koulusta valmistun jouluks tai viimestään jonkun kuukauden joulun jälkeen. Sitten töitä kesän loppuun asti. Kesän jälkeen jatkuu joko työt tai sitten ohjelmassa on kondiittoripuoli :) Joten suunnitelmia on ja ne myös toteutuu! Eli mitään valittamista ei siis oo (: Pitkästä aikaa voin sanoo asioiden menevän hyvin! Mutta sitä saikin kyllä odottaa..... :D
Blogin suhteen suunnitelmat on hyvin auki. Toisaalta haluisin alkaa kirjotteleen tänne useemmin, mutta en oikein tiiä, että mistä. Sellanen perus lifestyle-blogi ei jollain tavalla iske ja sit kun yritän kirjottaa tälläsiä niin tää merkintöjen väli "vähän" levähtää :D Joten toiveita saa esittää, varmaan tän kesän kelailen tässä, että mitä teen tän suhteen ja syksyllä sitten saatan alottaa kunnolla bloggailun :)