sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

I'm my own worst enemy.

Ajattelin nyt jakaa teijän kesken tälläsen pätkän mitä kirjottelin tossa pari viikkoa ennen koulujen loppumista. Tää teksti jäi omalla tavallaan kesken, mun piti kirjottaa siihen vielä lisääkin, mutta ei sitten vaan yksinkertasesti inspiraatio riittäny. Mutta hei pitäkää taas kerran hauskaa mun ajatusten keskellä selittelen ton tekstin jälkeen nykysistä fiiliksistä jotain (: Paljon on kuitenkin taas ehtiny muuttumaan.


"En silleen tiiä mistä kirjoittaisin, mutta on vaan sellanen fiilis, että haluan kirjottaa jotain. Lähiaikoina mun päätä on ahdistellu liiankin monet asiat niin ehkä tää kirjottaminen auttaa jotenkin selvittelemään niitäkin.

Enkä muuten enään edes tiiä mikä tää mun blogi yrittää olla, ehkä se on vaan tällänen kanava johon kirjotella ajatuksia, mutta toisaalta nää vois kirjottaa vaan paperille ja pitää itellään. Mutta jotenkin se vaihtoehto ei houkuttele. Se ei oo sama asia. En siis todellakaan mitään huomiota yritä näillä kerjäillä, mutta jotenkin vaan tuntuu paremmalta jos joku oikeesti tietää edes jotain siitä mitä mun pään sisällä liikkuu. Se jotenkin rauhottaa, vaikka en kuitenkaan kaikesta pysty kertomaan. Ja jotenkin saan ajatuksista paljon realistisemman kuvan kirjottamalla kun sillä, että yritän selittää näitä ihmisille kasvotusten. Ja jos joku kerran tietää jotain niin ehkä joku pystyy jopa antaan jotain vinkkejä tai auttaan :3


Mutta mutta... Mistähän sitä alottais... Tässähän on tosiaan tapahtunu ihan helvetisti ton edellisen blogimerkinnän jälkeen ja on vaan muutama ihminen joka tietää ees suurimman osan asioista. Ja näitä kaikkia asioita en todellakaan tässä ala selittämään. Lyhyesti sanottuna kaikki meni vähän niinkun vituiks. Ihan niinkun laajemmassa mittakaavassa. Oon lähiaikoina taas ravannu ihan helvetisti lääkäreiden ja muiden ammattilaisten puheilla ja yrittäny taas kasailla itteeni.


Tosiaan täähän liittyy hyvin vahvasti kuitenkin siihen edelliseen merkintään. Puhuin rakkaudesta ja siitä kuinka vaikeeta se on. Noh, sanotaanko, että on vielä vaikeempaa kuulla se, että periaatteessa sitä ihmistä kehen oot rakastunu, ei oo koskaan ollutkaan. Että kaikki mitä se on sanonu on ollu valetta. Jokainen pikkuasia. Ja kaikki mitä oot tehny on ollu turhaa. Tulee hieman petetty olo. Varsinkin kun on pistäny kaikki voimavaransa siihen ihmiseen ja muutenkin vaan uskonu ja luottanu viimeseen päivään asti siihen, että se on hyvä ja ihana ihminen joka haluaa pelkästeen mun parasta. Tein kaikkeni ja se ei ollu tarpeeks. En siis oo tarpeeks hyvä. Tulee todella epäonnistunut olo. Aloin kasaamaan itteeni sen ihmisen avulla, parantelin itsetuntooni ja nuoleskelin elämässä tulleita haavoja. Ja sitten pohja tolta kaikelta kiskotaan pois. Toisin sanoen seitsemän kuukauden työ, vaiva ja kärsimys on ollu turhaa. Taas ollaan ruudussa numero yksi. Taas on sama miljoonan palan palapeli alkutekijöissään kun joku on "vahingossa" tuupannu sen pydältä alas. Tulee ihan järkyttävät itsetunto-ongelmat. Olin piilottanu omat menneisyyteni ongelmat tän ihmisten ongelmien alle. Keskityin vaan siihen, että sillä on hyvä olla. Omalla hyvinvoinnilla ei ollu mitään väliä. Tosin voin aina hyvin sillon kun sekin voi hyvin. Nohh, sitten lähtee se ongelmien piilottaja pois ja kaikki paska läjähtää naamalle kovempaa ja pahempana kun koskaan. Tulee itsetuhoiset ajatukset ja masentuneisuus,  taas. Suunniteltiin kauheesti asioita mitä tullaan tekemään tulevaisuudessa. "Mennään tonne! Vien sut toukokuussa Lontooseen! Mennään kesällä tolle, tolle ja tolle festarille. Istutaan koko kesä Koskenrannassa. Tehään tätä tuolla ja tollon." Sitten kaikki suunnitelmat menee pois. Ja olinko suunnitellu mitään varalle? Osasinko odottaa tätä? En. Tulee täysin toivoton ja tyhjä olo tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että sielä ei oo mitään minkä takia jaksais jatkaa täällä olemista.

Ei ole onneksi mun käsi, ei päässy koskaan asiat näin pitkälle.



Siinä muutamia niitä negatiivisiä tunteita mitkä kaikki samalla hetkellä tuli taas käsiteltäväks. Yleensä sitä joutuu kestämään noista yhen tai kaks silleen, että ne tulee tismalleen samalla hetkellä. Koska yleensä tollaset ongelmat kasvaa ajan myötä eikä niitä vaan yhtäkkiä lätkästä naaman eteen. Mutta nyt kävi näin. Ja se ei oo ollu mitenkään helppoo. Lääkärit diagnosoi vakavaa masennusta, en saa syötyä, enkä nukuttua kunnolla. Heräilen miten sattuu, menee monta tuntia nukahtaa, painajaisia, ruokailurytmit ja ruokavalio ihan täysin vituillaan, välillä menee päivä jolloin tulee syötyä yks leipä, välillä elän sipsillä, joskus syön ihan normaalisti, mutta usein en.

Ja sitten sitä yrittää parhaansa mukaan jaksaa koulussa ja pitää ne kulissit ylhäällä muutenkin. Juu, on kaikki hyvin. Niinkun aina. Tai sitten ei. Se tuttu toinen puoli musta taas menee ja on sosiaalinen ja silleen. Ja se ns. oikee minä angstailee nurkassa ja yrittää pitää päänsä edes jotenkin kasassa.

Nyt tosin menee jo paremmin kun vielä jokin aikaa sitten. On meinaan ollu onneks paljon vapaapäiviä eli on saanu mennä niinkun haluaa eikä oo tarvinnu stressata. Ja kesäloma on jo hyvin lähellä. Oon myös ajellu paljon autolla josta on mulle aina tosi paljon apua. Ajaminen on vaan jotenkin tosi rentouttavaa. Varsinkun kun pistää hyvää musiikkia soimaan, nupit kaakkoon ja ikkunat auki niin saa vielä nauttia raikkaasta tuulesta. Perfect <3 On meinaan ollu hyvää mieltä tuovat asiat tosi pahasti hukassa, on ollu vaan ihan muutamia asioita mistä oon nauttinu aidosti ja niihin oonkin sitten yrittäny keskittyä. Nyt vaan pitäis n. 2 viikkoo jaksaa painaa koulussa ja sitten se onkin käytännössä ohi tältä osalta. Pakko se vaan on jaksaa. Tarvis vaan jonkun asian/ihmisen joka motivois johonkin. Tuntuu turhalta tehä yhtään mitään jos ei kuitenkaan oo mitään syytä sille.

En sitten oikein tiiä, että mikä se asia oikeesti olis mikä mut tällä kertaa kiskois mun pään sisältä pois. Vietän sielä ihan liikaa aikaa. Tältä tosiaan tuntuu: "Stuck in my head again, feels like I'll never leave this place, there's no escape, I'm my own worst enemy."
Toisaalta vähän houkuttais ettiä uus mies. Se on aina ollu asia mikä saa itsetunnon ees johonkin suuntaan menemään. Ja siinä olis motivaatio laihduttamisen. Ja laihduttaminen parantaa itsetuntoo. Ja jos itsetunnon saisin hyväks niin monet muutkin ongelmat ratkeis. Mutta pelottaa vaan niin perkeleesti jo pelkästeen se ajatus, että pitäis taas ottaa joku ihminen niin lähelle itteensä. Antaa taas jollekin mahdollisuus satuttaa näin pahasti. Kaikki ne on luvannu, että ei ne koskaan satuta mua, mutta ne kaikki satuttaa. Pelkään sitä, että oon taas kerran se joka siinä jutussa eniten häviää. Vaikka annan aina niin paljon kun ikinä voin. Ja tän pelon takia en kyllä edes uskalla nykyään mennä sanomaan ihmisille, että voisin olla kiinnostunu niistä.  Mun pitää olla ihan täysin varma, että ne on kiinnostunu musta ennen kun uskallan mitään mennä laukomaan... Ja tässä tulee taas ongelma. Jätkistä kun ei ikinä ota selvää, että onko ne kiinnostuneita vai ei. Ja ei ne jätkätkään oo kauheen rohkeita niitä alotteita tekemään, varsinkaan selvinpäin. Joten ihmettä odotellessa taas :D 




Ja toisaalta taas jokseenkin pelkään myös sitä sen mun ainoon tavotteen saavuttamista. Laihuutta, nätteyttä ja sitä, että ei ole enään se ruma läski jota kukaan ei halua. Tosin kyllähän mut on jo muutama ihminen kelpuuttanut tälläsenä mitä oon, mut se ei vaan riitä. Mun ei kuulu olla tällänen, mun kuuluu olla jotain ihan muuta. Ja sitten tulee se pelko, että mitä jos se laihtuminen ei autakaan. Mikään ei helpota ja itsetunto laahaa pohjamudissa. Eikä ole edes uutta tavotetta. Mitäs sitten? Se pelottaa. Joten toisaalta, pelkään siis rakastumista ja rakastumisen aiheuttamaa laihtumista joten miten mä voin lähtee sille tielle jos en oo valmis kohtaamaan pelkojani? Ja mähän en todellakaan ole valmis. Oon kaukana siitä. Ihan liian rikki vielä, että lähtis taas tollasia asioita kohtaamaan. Haluisin vaan löytää jonkun helpon ja pienen tavotteen elämääni joka kannustais päivästä toiseen, mutta ei kuitenkaan olis liian vaikea.. Mutta se taitaa olla liikaa pyydetty joten saa nähdä mitä käy.

Mun itsetunto on kyllä hyvin mielenkiintonen asia. Se on asia joka on vainonnu mua n. viitisen vuotta eikä se helpota. Ihan sama mitä näen tai koen niin se on silti paska. Vaikka ihmiset kehuu mua, hyväksyy mut niiden porukkaan ja muutenkin jopa haluaa mut. Niin se on silti tätä. Ei se vaan muutu. Se on juurtunu niin pitkälle mun perusluonteeseen, että en tiiä mitä tekisin. Haluan sen sieltä pois, mutta se ei lähde. Ainut suunnitelma asialle on se, että aijon ehkä kesän aikana askeltaa kohti sitä laihtumisen pelottavaa tavotetta ja sitten syksyllä aijon lähtee ammatti-ihmisten kanssa selvittämään sitä tän jutun niin monimutkasta ja sotkusta juurakkoo. Ja toivon kyllä, että joku vihdoin keksis jotain tähän. Sais tän helpottumaan jollain muulla kun sillä, että mun pitää ettiä mies ja antautua sen satutettavaks vaan, että voin alottaa tän työn taas jossain kohtaa uudestaan..."


Ja voin sanoo, että käsijarru päällä ajaminen ei ole helppoa :D Autokoulussa niin monet kerrat sitä yritin :D






Että sellasta. Eikös ollu taas positiivistä tekstiä? :D Mutta tän ja sen edellisen näkyvän blogimerkinnän välissä oli vielä yks merkinnän alku. Siinä kerroin kuinka asiat on lähteny parempaan ja ne näyttää nyt tosi hyvältä, mutta sanoin siinä vaan sitä, että toivottavasti tää ei jää parin päivän pituseks iloks. Ja se jäi :D Koko marraskuu oli jo sellasta helvettiä, että ei mitään rajaa. Mutta nyt nykypäivään:


Tällähetkellä kaikki menee periaatteessa ihan pirun loistavasti. Itsetunto nyt tökkii tietty edelleen, mutta muuten fiilis on ihan mieletön :3 Tää sinkkuilu on tehny mulle ihan vitun hyvää ja oon ihan saatanan onnellinen, että pääsin siitä jätkästä eroon. :D Se toi mun elämään pelkkää paskaa ja mua ei yhtään tosiaan harmita sen paskan menettäminen.
Tälläsenä hyvänä esimerkkinä se, että mähän itkin varmaan joka toinen päivä, olin jokseenkin itsetuhonen ja muutenkin aika epätasapainosessa kunnossa. Ja tosiaan en oo itkeny kertaakaan sen jälkeen kun asiat meni vituiks. Olin joo tosi paskassa kunnossa sen jonkin aikaa, mutta itkeny en siltikään. Ja toi olo lähti heti helpottuun kun koulut loppu ja nyt onkin kaikki ihan kunnossa :3 Elämä loistaa ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Kadun kuitenkin sitä, että ikinä ees tutustuin kyseiseen ihmiseen, olisin säästyny niin paljolta, mutta toisaalta, jokainen kokemus kasvattaa. Tiiämpähän ainakin, että tollasiin miehiin ei enään ikinä kosketa. Hyi.

 
En tosiaan nyt oo kesällä mitään ihmeempää tehny, mutta parempi vaan näin. Oon saanu aikaa itelleni ja se on tehny hyvää. Ja loppukesä mennään samalla meiningillä, vaikka se välillä tuntuu tylsähköltä. Syksyllä jatkuu sitten koulu taas ja aijon alottaa harrastuksen minkä oon halunnu jo pitkään alottaa. Miesrintamalla on jotain kiikarissa joten sekin on siis kunnossa. Koulusta valmistun jouluks tai viimestään jonkun kuukauden joulun jälkeen. Sitten töitä kesän loppuun asti. Kesän jälkeen jatkuu joko työt tai sitten ohjelmassa on kondiittoripuoli :) Joten suunnitelmia on ja ne myös toteutuu! 

Eli mitään valittamista ei siis oo (: Pitkästä aikaa voin sanoo asioiden menevän hyvin! Mutta sitä saikin kyllä odottaa..... :D


Blogin suhteen suunnitelmat on hyvin auki. Toisaalta haluisin alkaa kirjotteleen tänne useemmin, mutta en oikein tiiä, että mistä. Sellanen perus lifestyle-blogi  ei jollain tavalla iske ja sit kun yritän kirjottaa tälläsiä niin tää merkintöjen väli "vähän" levähtää :D Joten toiveita saa esittää, varmaan tän kesän kelailen tässä, että mitä teen tän suhteen ja syksyllä sitten saatan alottaa kunnolla bloggailun :)


There will be always sunshine after rain.