Mä tiesin jo blogia alotellessa, että jossain välissä tästäkin aiheesta avaudun. Se on kuitenkin ollu niin iso osa mun elämää ja se vaikuttaa niin suuresti vieläkin. Koulukiusaamisen aiheuttama masennus ja kaikki muu on muuttanu mua ihmisenä ihan järkyttävästi. Jokainen saa päätellä itse, että muuttiko se hyvään vai huonoon suuntaan. Ite oon ja tuun aina olemaan sen kannalla, että se muutti mua todellakin hyvään suuntaan. Kasvoin meinaan ihmisenä niin paljon noiden vuosien aikana, että suoraan sanottuna jos saisin muuttaa nyt menneisyyttäni, niin en oikeestaan edes muuttais sitä. Jokainen negatiivinenkin kokemus on vaan askel eteenpäin, kun ne on kerran koettu niin sitten ne on menneisyyttä. Toki noin iso ja raskas asia säilyy muistissa aika pitkään, mutta tuskaa hälventää se, että tiiät, että se ei voi koskaan enään tapahtua. Ja jos voi, niin osaat reagoida siihen paremmin.
Omista kokemuksistakin voin nyt sit vihdoin julkisesti kertoo. Toisaalta tää päätös saattaa tuoda negatiivistäkin palautetta. Moni masennuksen läpi käyny kun ei koskaan oo oppinu puhumaan ja kertomaan asioista. Ite oon taas melkein alusta asti pyrkiny puhumaan ja selvittään asioita. Ja suurin syy miks kerron mun kokemukset, on se, että mulla on syvällä itessäni sellanen maailmanparannus ajatus ollu alusta asti. Haluan saada ihmiset ajattelemaan, katumaan tekojaan ja tekemään maailmaa paremmaksi. Mitään suurta ei yksi ihminen saa aikaseks, muttakun pikkuhiljaa porukka alkaa tajuaan mitä tapahtuu niin muutos voi oikeesti tapahtua! Se on yks asia mihin tosiaan pyrin elämässä, pyrin tekemään maailmasta ainakin mun läheisille ihmisille paremman. Ja se ei vaadi liikoja. Jokainen pystyy pienilläkin teoilla piristään toisen päivää. Joskus se ei meinaan vaadi kun sen, että istuu alas ja kuuntelee mitä toisella on sanottavana. Monilla ihmisillä ei meinaan oo oikeesti ketään jolla olis aikaa kunnolla istua alas ja kuunnella mikä toisen mieltä painaa. Ja tän asian pitäis muuttua. Se pistäis käytiin ison muutoksen maapallon tilaan.
Mutta niin. Mun omat kokemukset. En toki kaikkea pysty täysin muistamaan, koska kuitenkin joitain asioita oon pyrkiny unohtaan, että saisin iltasin nukuttua.
Oon aina ollu jollain tapaa erilainen kun muut. Ihan pienestä asti. Pienenä leikin aina poikien kanssa, en koskaan ymmärtäny, että mikä hienous on jossain barbeilla leikkimisessä. Mun mielestä oli aina kivempaa juosta ja riehua poikien kanssa ulkona ja rakentaa vaikka majaa. Tänkin puolesta mun lapsuudella on ollu iso vaikutus siihen mitä musta tuli. Tyttö joka ei tykkää tyttöjen jutuista ei meinaan sovi tyttöjen keskelle. Ja pojilla tulee se ikä, että hyyi tyttöpöpöjä. Niih, mitäs sitten teet. Jäät yksin? Niimpä. Onneks tosin sain kolmosluokalla helpotusta elämääni, naapuriin meinaan muutti kaks mua 2 vuotta nuorempaa tyttöö. Ja jotenkin löysin ittestäni myös sen puolen, että pystyin tyttöjenkin kanssa pitämään hauskaa. Tosin varsinkin Jassu oli sellanen ihminen, että meillä oli niin paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita, että eipä siihen muuta vaihtoehtoo oikein jäänykkään kun, että meistä sitten tuli parhaat ystävät ja sitä ollaan vieläkin. Toinen näistä tytöistä liittyi myöhemmin siihen porukkaan joka päätti feidata mut ihan vaan mun tyylin yms takia. Joten sen takia en ala kyseisestä henkilöstä enempää puhumaan.
Ne pari vuotta noiden tyttöjen kanssa olikin varmaan yhet mun elämän parhaista! Tosin kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ikäeron takia jouduin koulua vaihtamaan ja jäin sitten yksin. Taas olis pitäny sopeutua tyttöjen sekaan. Ja vitut siitä mitään tullu. Alko vihdoin se vaihe elämästä kun oikeesti mulla oli vaikeeta. Vitos ja kutosluokalla en oikeesti mitään edes vielä tajunnu. Vaikka vietinkin suurimman osan kouluajasta yksin ja oli muutakin sellasta kaikkee "kivaa". Mm. purkan heittelyä hiuksiin, vaatteiden piilottelua liikkatuntien jälkeen ja muutenkin totaalista porukasta sulkemista. En tosiaan siis vielä tossa vaiheessa tajunnu mitä oli tapahtumassa, mutta noihin aikoihin mun tyylini alko oikeesti muuttumaan, yhtäkkiä musta oli kiva väri ja musa alko oleen raskaampaa. Se muutos tuli ihan varoittamatta ja ite asiaan vaikuttamatta. Goottityyli vaan kasvo osaks mua. Näissä vaatteissa ja meikeissä tunnen olevani oma ittteni ja sen takia en niistä todellakaan ala luopumaan.
Kutosluokan lopulla olin kuitenkin ihan onnessani, että nyt vaihtuu vihdoin luokka ja mennään yläasteelle josta varmasti saan kavereita! Hahahahaahhh, en enempää voinukkaan olla väärässä.
Siitähän se helvetti vasta alkokin. Kaikki mitä oli parina viime vuotena tapahtunu, oli tosi pientä. Yhtäkkiä paskaa tulikin joka suunnasta niskaan ja sitä alko sitten pikkuhiljaa uppoomaan sen kaiken alle. Tajusin mitä oli tapahtumassa, olin jo sairastunu masennukseen ja olin muuten kahlaamassa todella syvissä vesissä. Kavereita mulla ei ollu kyseisellä hetkellä yhtäkään. Jos muutamaa nettituttua ei lasketa. Kotona meni huonosti. Sielä tuli samaa paskaa niskaan mitä koulussakin. Ja koulussahan sitä sai lähestulkoon joka vitun päivä osakseen läskiks ja rumaks haukkumista. Mun jokainen vaate oli ihan kauhee ja olin ilmeisesti muutenkin huono ihminen, koska uskalsin olla erilainen. Kukaan ei halunnu edes tulla puhumaan mulle. Istuin yksin välitunnit. Lintsailin paljon millon mitäkin tekosyytä käyttäen. Vaikka syy oli aina se sama. En vaan jaksanu sitä tunnetta, että meinaa alkaa itkemään kesken koulupäivän. Jokanen päivä oli oma helvettinsä. Itsemurha ajatuskin alkoi hiipiä mieleen. Siitä kerron myöhemmin lisää. Mutta voin ihan oikeesti sanoo, että se kun kuulet ensimmäisenä asiana aamusta lauseen "Ei! Taas toi tuli kouluun!" niin se oikeesti hajottaa sua ihan jumalattomasti. Sitä tunnetta ei voi kuvailla. Varsinkin kun tietää, että et oo mitään kyseisille ihmisille tehny. Oot yrittäny elää omaa elämääs omalla tavallas ja saat aina vaan lisää halveksuvia katseita ja sanoja. Se hajottaa sut miljooniin paloihin. Jotka pitää vielä joskus liimata kasaan jos haluat toipua kaikesta ja se on iso homma.
Seiskan aikana aloin sitten kuraattorillakin käydä, mutta kellekään en puhunu siitä, että haluan tappaa itteni. Se oli jotenkin liian henkilökohtanen asia, enkä muutenkaan halunnu näyttää heikkouttani muille. Yritin siis vaan pysyä vahvana, vaikka joka ilta mietinkin itkiessä, että mikä olis paras keino päästä siitä koko kroppaa raastavasta kivusta eroon. Henkinen kipu muuttuu meinaan helposti ja nopeesti myös fyysiseks kivuks ja sitten onkin tosi hauskaa. Yrität pitää samalla päätä ja kroppaa kasassa kun kyyneleet valuu valtoimenaan. Kuraattorilla käyminen tuottikin tulosta ja päädyttiin sitten siihen, että luokan vaihto on paras vaihtoehto. Viimesinä viikkoina laskin epätoivosesti päiviä siihen, että tuska loppuu ja olin samalla jo alkanu luopumaan itsemurha-ajatuksesta, koska aloin ajatteleen, että ehkä mä kuitenkin selviän tästä jos se toinen luokka on parempi. Kestin loppujen lopuks sitten viimeseen päivään asti ja aloin pikkuhiljaa miettimään, että miten mä pääsen tästä yli. Olinkin sitten löytäny netissä itteeni pari vuottan vanhemman tytön, Riinan. Riinalla oli paljolti samoja kokemuksia ja pääasiassa sitten Riinan vertaistuen avulla aloin kiskomaan itteeni sentti sentiltä pois sieltä pirun syvästä masennuksen suosta. Ja pikkuhiljaa aloin lähestymään pintaa. Elämä ei yhtäkkiä ollutkaan ihan niin toivotonta paskaa. Siltikin kasiluokka meni niin paljolti masennuksesta toipuessa, että en oikeesti muista yhtään mitään koko vitun vuodesta. En tiiä mitä tein ja kenen kanssa. Lähinnä varmaan istuin koneella vapaa-ajat. Ja kasailin itteeni pala kerrallaan. Jokainen päivä oli askel kohti parempaa tulevaisuutta, vaikka kaikki ne sanat mitä olin saanu kuulla noiden vuosien aikana polttaa vieläkin välillä päässä ja aiheuttaa vieläkin fyysistä kipua. Jotain pahempia hetkiä tuli, mutta ne myös meni. Samalla lähestyttiin kovasti yläasteen loppua. Virallista tuskan loppua. Alkaisi täysin uusi aika ja uudet ihmiset. Vihdoin! Ja jos koulukiusaaminen jatkuis, niin oppimisvelvollisuus oli suoritettu ja voisin lopettaa koulunkäynnin millon haluan. Suhtauduin kuitenkin toiveekkaasti tulevaisuuteen, pääsin yläasteelta pois n. 8,5 keskiarvolla kaikesta huolimatta. Siitä oon ylpee. En antanu niiden vuosien pilata mun tulevaisuutta. Taistelin tulevaisuuteni puolesta, vaikka en oikeesti jaksanu.
Pääsin siis yläasteelta pois ja alottelin ravintola-alan ammattikoulussa. Aloin taas hymyileen ja huomasin, että se oikeesti sattu. Kuvitelkaa vaan mielessänne se tunne kun ootte ilosia ja se aiheuttaa kipua. Ei ollu kivaa. Mutta pikkuhiljaa kasvojen lihakset alko palautua siihen mitä ne joskus oli ollu. Aloin saamaan sosiaalisuuttani ja iloisuuttani takasin. Aloin saamaan ystäviä. Olin pitkästä aikaa onnellinen. Tajusin, että olin selvinnyt kaikesta. Henkisiä arpia ja haavoja toki oli jäänyt, mutta kaikkein tärkeintä oli se, että olin hengissä ja tulevaisuus loisti kirkkaana edessä! Toki takapakkiakin tuli taas otettua amiksen ekan vuoden keväällä kärsiessäni järkyttävän masennuskohtauksen kourissa. Lopetin pariks viikoks syömisen melkein kokonaan. En vaan jaksanu. Kaikki meinas kaatua päälle, jälleen. Ja kaiken tän aiheutti ylimääräinen stressi. Sillon tajusin, että vielä on paljon matkaa kunnolliseen parantumiseen. Oon vieläkin todella herkkä kaikelle ylimääräiselle paineelle ja perfektionismi vaan pahentaa kaikkee.
Jäljelle on tosiaan kaikesta jääny ylimääräinen pelastusrengas vyötärölle ja vähän muuallekin, kiitos tunnesyömisen. Seiskan aikana kun lihoin sen n. 10kg. Niitä sitten oon yritelly saada pikkuhiljaa pois, mutta laihduttamista ei todellakaan kannata yrittää jos oot masennuksesta toipumassa. Siitä ei tuu yhtään mitään. Kilojen lisäks muistoks on jääny jäätävä viha omaa itteensä kohtaan ja fiilis, että et oo koskaan tarpeeks hyvä. Toki se tärkein asia mitä vuosista jäi käteen on se, että nytkun kävelet mua vastaan, näät iloisen, rohkean, omaa tyyliään edustavan ja omilla aivoilla ajattelevan ihmisen. Moni ei edes nykyään mua katsoessa tajua mitä mulla on takana. Se kertoo paljon siitä miten oon tässä parantumisprosessissa edistyny. Askel kerrallaan edetään kohti sitä tunnetta, että oon tyytyväinen itteeni ja suorituksiini. Se on se kynnys minkä ylitettyä tiiän, että oon kokonaan parantunu. Sen saavuttaminen tosin vie vielä aikaa. Koska mun on joko pystyttävä laihduttamaan tai sitten jotenkin ihmeellisesti hyväksymään mun ällöttävän kroppani. Oon valinnu laihduttamisen kuten ootte jo huomanneetkin, se on se kuuluisa viimeinen etappi. Maali. Sielä odottaa palkintona vihdoin se tunne, että on onnistunu ihmisenä, on itsevarma ja ylpeä itsestään ja saavutuksistaan. Siihen asti tunnen itteni jokskin muuks. En nää itteeni tälläsenä omassa päässäni. Peilikuva ei vastaa sitä mitä tiedän olevani. Ja toi tunne on edelleenkin se mikä mut hajottaa jos jokin asia hajottaa. Se tyytymättömyys omaan itseensä.
Pystyn kyllä nykyään kaikki haukut valuttamaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olen sitä mitä olen ja jos en kelpaa niin sitten en kelpaa. En tuhlaa aikaa ihmisiin jotka ei katso ulkokuorta syvemmälle, ne ei ansaitse sitä vaivaa mitä ystäviini laitan. Mulle läheiset ihmiset on todellakin se tärkein asia elämässäni. Voin käyttää kaiken energian ja aikani siihen, että ne voi hyvin. Sen takia en hyväksy läheisiltäni esimerkiksi luottamuksen pettämistä. Mulle siis ylipäätään kavereiden hyvinvointi on suoraa verrannollinen mun omaan hyvinvointiin. Ylipäätään tykkään auttaa ihmisiä. Oon aina tykänny. En oo koskaan halunnu tai tehny kellekkään mitään pahaa, oon yrittäny tulla kaikkien kanssa toimeen, mutta on tullu selväks, että tässä nyky-yhteiskunnassa se ei kannata. Kannattaa valita mätien ihmisten seasta ne joiden sydämmet on oikeesti puhdasta kultaa. Ja jokaisella mun kaverilla ja ystävällä on oikeesti sydän puhdasta kultaa, sen takia arvostan niitä kaikkia niin paljon. Ne auttaa mua jaksaa, joten suuren suuri kiitos heille! :3
Siinäpä oli tiivistettynä mun tarinani ja taisteluni. Ton lisäks on vielä paljon asioita mitä voisin kertoo omien ja tuttujeni kokemusten perusteella. Kaikkein tärkein asia kuitenkin on, että ihan oikeesti ihmiset, muistakaa, että joka ikinen sana voi satuttaa paljon enemmän kun pystytte kuvitteleen. Alkakaa ajatteleen. Lopettakaa koulukiusaaminen. Se aiheuttaa pahoja asioita. Se satuttaa joitain ihmisiä niin pahasti, että ne ei pysty enään koskaan elään normaalia elämää. Jotkut päätyy jopa itsemurhaan ja monille jää jopa fyysisetkin arvet esimerkiksi viiltelystä. Joten se pieni mielihyvä mitä saatte sen yhen pilkkasanan huutamisesta voi jopa päättää toisen elämän. Ihmisestä voi tulla periaatteessa murhaaja yhdellä sanalla joten miettikää mitä suustanne päästätte. Ihmiset on herkempiä kun miltä ne näyttää.
Lopettakaa ennakkoluuloinen ajattelu. Se on iso askel. Olkaa myös vähemmän epäitsekkäitä niin päästään jo pitkälle. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pienikin asia voi pelastaa monta ihmishenkeä.
Ajattelin vielä tässä sanoa muutaman sanan itsemurhasta. Monihan ajattelee, että ei asiat voi koskaan niin huonosti olla, että paras vaihtoehto on tappaa ittensä. Kyllä ne voi. Mitä sitä oikeesti voi tehä siinä tilanteessa kun sulla ei oo ketään joka välittää ja huolehtii susta. Kun oot ihan yksin ja joka päivä on kärsimystä. Sillon se on vaan parempaa ja helpompaa tehä se päätös, että luopuu elämästään. Sitä ei voi ymmärtää ennen kun sen kokee. Ihminen on tottunu aina hakemaan sitä helpointa reittiä ja tossa tapauksessa helpoin reitti on se itsemurha, enään pieni hetki kärsimystä ja se on ikuisesti ohi. Kuulostaa todella houkuttelevalta kaiken sen kivun keskellä. Se on se syy miks itsemurhia tehään. Se on ainoo pakoreitti. Kukapa vapaaehtosesti haluaa kärsiä joka ikinen päivä valtavasta kivusta. Tän kokeneena ymmärrän itsemurhaa harkitsevia. En tosin todellakaan tekoa kannata. Se ei ole oikeia ratkasu. Mutta yleensä se on näillä ihmisillä ainoa, koska yksikseen noin pahan masennuksen kanssa ei selviä. Joten jos te vähänkään arvelette, että joku hautoo jotain pienessä mielessään, estäkää se. Te pelastatte silloin ihmishengen. Ja se on se mikä merkitsee.
Mä taas saarnasin ja paljastin teille paljon itestäni. Tuntuu oudolta kertoo näin paljon itestään. Kuitenkaan kovin moni ei tätä kaikkea tiedä. Osa tosin tietää paremminkin, koska oli osa tapahtumia. Mutta älkää antako tän muuttaa teidän kuvaa musta. Oon edelleen se sama ihminen, nyt tosin ehkä ymmärrätte miks välillä kaipaan omaa aikaakin. Mun pitää meinaan edelleenkin taistella, että pystyn pitämään pääni kasassa. Se tosin helpottuu joka päivä, suuri kiitos mm. tälle Hollannin vahtoporukalle, te ootte ihan mielettömiä ihmisiä kaikki! Otitte mut porukkaanne ja se merkitsee mulle tosi paljon ja se on myös iso askel tässä mun parantumisprosessissa. Joten KIITOS! :)
Enempää en kiduta teitä aina vaan jatkuvalla tekstillä, toivottavasti saitte jotain tästä tekstistä irti. Ja ootte taas muutaman ajatuksen ajatellu. Ajattelu kasvattaa ihmistä, paljon! Mutta nyt tosiaan lopettelen ja palailen taas jossain välissä kuvioihin (:
