perjantai 27. syyskuuta 2013

There's a storm messing up my mind.

Voin hyvin tiivistää sen mikä ahdistaa tällä hetkellä:

Ikävöin ihmistä jota mun ei todellakaan pitäis ikävöidä. En ikävöi ihmistä jota mun pitäis ikävöidä.

Tykkään ihmisestä josta mun ei pitäis tykätä. En tykkää ihmisestä josta mun pitäis tykätä.

Luotan ihmiseen johon mun ei pitäis luottaa. En luota ihmiseen johon mun pitäis luottaa.


Ja lista jatkuu, mutta tää kertoo sen mikä pyörii mun päässä. Joku helvetin myrsky on käyny kääntämässä sielä kaiken ylösalasin sillä välin kun oon käyttäny sitä taivaallista aivojen off-nappia jonka vihdoin löysin. Eikä se nappi sitten näköjään ollukaan kauheen hyvä asia.. Mua jopa ahdistaa se, että en enää ajattele asioita. Kun en yliajattele kaikkee, niin oon ihan pihalla kaikesta ja ihmisten reaktiot tulee yllätyksinä. Niin ei oo koskaan käyny. Oon käyny mielessä aina etukäteen kaikki mahdollisuudet niin kukaan ei oo koskaan voinu yllättää. Oon aina tienny, että mitä ihmiset tulee musta ajattelemaan, mitä ne tulee tekeen ja miten ne tulee käyttäytyyn. Nyt kaikki tulee ihan puskista ja oon ihan hukassa kaikkien kanssa. En oo keskittyny mihinkään muuhun kun työssäoppimiseen. Oon vaan laskenu päiviä, miettiny työtehtäviä, miettiny näyttöö ja miettiny koulua ylipäätään. En siis mitään ihmissuhdepaskaa, tunteita, masennusta, itsetuntoo tai mitään muutakaan mikä on ennen mun mieltä vaivannu.


Eikä tääkään oo hyvä vaihtoehto. Niitä miettiessä ajattelin aina, että vittu löytyis jo se off-nappi. Noh, se löyty. Ja se ahdistaa melkein enemmän. Mutta se kuuluisa musta laatikko pään sisällä on pysyny kiinni. En oo hajoillu. En oo itkeny. Oon hukannu tunteeni. Oon toiminu kun kylmä kone, arvioinu ihmisten toimintaa vaan sillä hetkellä kun asiat tapahtuu ja sillonkin vaan kylmästi ja välinpitämättömästi. On vaan tullu se hetki millon mua ei vaan jaksa kiinnostaa.
En osaa vaan tällähetkellä olla oma itteni. En osaa ihastua ja rakastua päättömästi, en osaa tehdä tyhmiä päätöksiä, en osaa olla oma herkkä itseni.



Joka päivä on vaan sama rutiini. Ylös. Töihin. Tee työt. Kotiin. Tietokone. Ehkä kavereita. Ehkä koulujuttuja. Nukkumaan. Ja taaas alusta. Eikä missään kohtaa sellasta turhaa tunteellista ajattelua. Mihin oon hukannu matkalla itteni? Sen niin viallisen, mutta ikioman itteni. Se oli tunteellinen, herkkä, monitasoinen, yliajatteleva, rikkinäinen ja vaikea, mutta se olin minä. Nyt on jäljellä vaan turta suorittaminen ja kylmyys, katkeruus ja viha. Ei kuitenkaan mitään suuria tunteita mihinkään suuntaan. Ei siis negatiivisia eikä positiivisia. Pelkkää harmaata puuroo. Ja jos jotain pientä tulee niin se menee nopeesti ohi. Vihan tunne pysyy kaikkein pisimpään. Ja mähän en kuitenkaan oo koskaan vihannu ketään. Ja nytkun tollanen fiilis jyllää päässä niin vähemmästäkin hämmentyy. Ihmiset kasvattaa kaltaisekseen. Liikaa kusipäiden seuraa ja alat pikkuhiljaa tulla samanlaiseks kun ne.

Tätä tosin ei varmaan taas juuri kukaan oo huomannu. Se feikkihymy ei koskaan hyydy. Suojamuuri ei koskaan murru. Ainut missä kerron näistä on tämä kyseinen blogi. En osaa enään puhua asioistani ja silti painotan muille ihmisille kuinka tärkeetä se on. Hieman tekopyhää siis. Mutta en vaan pysty. En osaa. En halua. En halua olla heikko. Nyt meinaan käsitellään asioita mistä en puhu kellekkään. Tunteet. En omista, en puhu, en halua. Etin totaalista off-nappia niille. Että mun ei tarvi enään koskaan välittää. Ei tarvi pettyä. Ei tarvi antautua satutettavaks. Eikä myöskään tarvi vihata tai inhota ihmisiä ja niiden perusluonnetta joka ei koskaan yllätä. Puhuin joskus yhen kaverini kanssa tästä tunteettomuudesta ja olin sillon ihan, että "Hahahahahahah, ei musta koskaan tuu tunteetonta! Enkä tuu koskaan haluun sitä!" Ja miten kävikään. Se olis parempi. Ei mitään tunteita. Voi kasata elämänsä muiden asioiden varaan. Toki ystävät on osa sitä. Ne on aina tärkeitä vaikka kuinka tunteeton ois. Ne pitää kiinni tässä elämässä. Ilman niitä ei ole mitään eikä esimerkiksi parisuhde koskaan korvaa ystäviä. En usko, että edes löydän miestä joka vois ikinä nousta niin tärkeeks asiaks. Ainakaan nyt kun mun asenne tunteisiin on tällänen.




Eli vittu olen rikki pahemmin kun koskaan. Joku on lämäyttäny lekalla päähän ja todellakin heittäny kaiken ylösalasin. Mitä tää on? Onko tää sitä kun on ollu tarpeeks paskoja, kusipäisiä, valehtelevia ihmisiä elämässä? Ja miks mulla on silti ikävä yhtä niistä. En ymmärrä. Haluan pois. Mutta en voi lähteä pois. Liikaa asioita minkä takia pitää jaksaa. Ja ykskään niistä ei liity muhun. En pysty siltikään oleen niin itsekäs, että olisin itteni takia täällä. Täällä ei ole mitään mitä oikeesti haluan saavuttaa.

Näinä hetkinä kaduttaa se, että en onnistunu kasaan tarpeeks rohkeutta seiskalla. Tehny sitä mikä olis tehny kaikesta helppoo. Olisin voinu lopettaa hyvässä kohtaa. Olisin voinu lopettaa ihan pohjalla jollon kauheen moni ei ois jääny kaipaamaan. Näin mä ajattelen. Kadun sitä, että en tappanu itteeni. Niin karua kun se onkin. Itken pitkästä aikaa. Kaivan ne asiat ulos mitkä on sieltä halunnu tulla ulos. En vaan halunnu niitä tällätavalla tuoda esiin. Olisin halunnu selvittää niiden ihmisten kanssa jotka oli mulle joskus tärkeitä, mutta petti mun luottamuksen. Niistä olis ollu siihen. Nyt on vaan liian myöhästä. En osaa luottaa sillä tavalla enää. Toivottavasti joskus osaan, mutta nyt en.







Mutta tää kaikki sattuu vieläkin. Jokanen sana mitä nää ihmiset on sanonu pyörii päästä. Ja ne ikuiset samat lauseet. "Mitä mä tein väärin? Miks mä en kelvannu? Mitä olisin voinu tehdä paremmin? Miks muut on aina parempia kun minä?" Koulukiusaamisesta oon päässy yli. Ne asiat ei satu. Ihmiset sattuu. Ihmisten teot sattuu. Ihmisten valheet sattuu. Ihmisten valinnat sattuu. Maailman pahuus sattuu. Ja kun näin moni asia sattuu niin se off-nappi on se mihin turvaudutaan. Ja sit se sotkee tän kaiken kunnes ne purkautuu tänne blogiin, koska en pysty niitä muualle purkamaan. Tääkin on vasta jäävuoren huippu. Pientä ensimakua siitä millasta on olla minä. Pientä ensimakua asioista mitä en oo ittenikään kanssa selvittäny. En uskalla avata sitä viimestä isoa solmukasaa. En ainakaan yksin. Enkä uskalla ottaa ketään siihen hommaan. Se vaatii muutenkin liikaa vaivaa ja aikaa. Saanko mäkin olla laiska ja saamaton ja valita sen helpon ja väärän tien niinkun kaikki muutkin? Saanhan? Hyvä.


Tällänen mä nyt taas tänään olen. Pelkkää angstista paskaa tääkin blogi täynnä :D Mut mun normielämä on niin tylsää, että en teille siitä viitti päivitellä. Joten päästän teijät visiitille mun päähän. Kunnon kummitusjunameininki :D Voitte kyllä olla ihan saatanan onnellisia siitä, että se on vaan visiitti. Tätä 24/7 niin vittu hullukshan siinä tulee. Onneks toi koulukiusaaminen anto jotain eväitä tähänkin hommaan. Osas odottaa ihmisiltä just tällästä. Mitäpä muuta sitä voi palkaks siitä saada kun haluaa vaan auttaa? :) Paskaa sieltä aina tulee jossain muodossa. Tekis melkein mieli läimäyttää tähän kaikkien niiden kusipäiden nimetkin, mutta se ei mitään muuta. Asiat on tapahtunu jo.


Jooh, ettei teille jää paha mieli niin puhun teille tähän loppuun jostain muustakin kun tosta. Nimittäin siitä ainoosta toisesta asiasta mikä mun päässä on pyöriny :3 Halloweenbileeeeeet! :3
Ainut asia mitä jaksan nyt odottaa ja mistä jaksan olla innoissani, voisin käyttää kaiken aikani siihen :3 Se on kunnon terapiaa! Askartelua, juhlien suunnitelua, drinkkejä, leipomista, kaikkee kivaa! Hihhei, olen innoissani :3 Rahaa vaan palaa, mutta menkööt, pitää olla vielä jotain mikä jaksaa innostaa! Toivottavasti tulee oleen vitun mielettömät juhlat, porukka on ainakin ihan voittajaporukka! :3 Me vallotetaan vielä maailma! :D


Muttamutta, palailen taas asiaan kun on jotain uutta kerrottavaa, jos saisin itteni ja elämänhaluni taas joskus takasin :D

Ja tämä pää pitää sisällään kaiken tän. Ja vitusti enemmän.
Sanoin, että oon koulukiusaamisesta päässy yli, mutta kuvia katellessa iskee vieläkin se "RUMA! LÄSKI! ÄLLÖTTÄVÄ!" Kiitti vitusti elämä. Olis kiva pystyä kattoon itteensä ajattelematta noin.

torstai 12. syyskuuta 2013

Kusipäitä.. Kusipäitä kaikkialla.

VAROITUS (Teksti ei sisällä kuvia ja on taas hyvin aggressiivista ja angstista.) VAROITUS

Mä en voi taas oikein sanoin kuvailla vitutustani. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?! Miten ihminen voi niin hyvin piilottaa sen kusipäisyytensä? Ja miten se tulee aina esiin kun sitä vähiten odottaa? Mä oon kokenu näitä ihmisiä jo vähän liikaa. Ja se on aina se ihminen mitä viimeks melkein odotan. Kaikki on vaikuttanu niin fiksuilta ja hyviltä tyypeiltä ja sit ne onkin kaikki jotain selkärangattomia valehtelijoita.

Vituttaa. Ihan saatanasti. Sanon aina ihmisille, että oon valkannu mun läheisimmät ystävät niin tarkkaan, että kukaan niistä ei tuu koskaan pettään mua. Ja tässä oon sentään vielä oikeessa. Ehkä pitäis ottaa se yhtä tiukka seula niihin muihinkin tapauksiin. Ei tulis näitä jatkuvia pettymyksiä ja uskon menettämistä ihmiskuntaan. Miten jotkut voi olla noin mätiä sisältä? Auttakaa mua ymmärtämään. Mä en halua tällähetkellä mitään muuta niin paljoo kun vaan yksinkertaisesti ymmärtää. Mikä teitä vaivaa? Tai ainakin helvetin isoo osaa teistä. Ja nyt huomiona tähän väliin, puhun lopun pätkää käyttäen muotoo "te", mutta ne jotka ei kuulu tähän porukkaan, tietää kyllä sen.
Mutta ihan oikeesti, osa teistä on pistäny kunniansa peliin, osa ystävänsä, osa parisuhteensa. Kaikilla on ollu isot menetykset siinä kohtaa kun ootte sen selkärankanne katkassu ja hukannu ne palaset  ainakin hetkellisesti. Ja silti te ootte tehny sen. MIKSI? Mikä siinä ihmisten luottamuksen ja uskon pettämisessä on niin hauskaa? Mä haluisin vaan, että ihmiset olis ystävällisiä ja rehellisiä, tulis toimeen keskenäään. Mut ei. Mä oon pitkästä aikaa taas oikeesti vihanen. Ja samaanaikaan nauran tän mielialan laukasseen ihmisen säälittävyydelle. Kuinka paljon voikin yks ihminen valehdella silmää räpäyttämättä? Eikä ole edes ensimmäinen tällänen ihminen. Mä en pystyis oleen ikinä noin kylmä, miten te pystytte? Miten te pystytte tietosesti satuttaan ihmisiä joille ootte jossain kohtaa sanonu, että välitätte niistä tai ne on teille tärkeitä? Te petätte ne ihmiset jotka jossain kohtaa olis saattanu olla teidän pelastuksenne. Sillon kun kukaan muu ei oo jäljellä niin nää ihmiset vois olla. Mutta pikkuhiljaa te työnnätte ne uskolliset ystävät ja tutut syrjään ja jäätte sinne keskelle sitä piiriä missä ei ole niitä ihmisiä jotka tukee hädän hetkellä. Helvetin fiksua sanon minä.

Aaarrgghhh. Oikeesti. Mä en voi käsittää. Enkä mä ehkä haluakaan. Teijän päiden sisällöt täytyy olla niin täynnä paskaa, että se ei välttämättä oo kiva näky. En meinaan oikeesti kykene ymmärtään teijän päätöksiä, tekoja ja sanoja. Ja ne on kaikki ollu sellasta, että ykskään fiksu tai mukava ihminen ei voi sellasta tehdä. Ja te kuvittelette olevanne niiin hyviä ja fiksuja ja kaikkee. Mutta te ette oo. Te ootte vajonnu tekojenne kanssa yhtä alas kun ne ihmiset joista ootte mulle valittanu. Hävetkää saatana. Etsikää selkärankanne, rehellisyytenne ja se oikeesti mukava ihminen minkä mä oon teissä kaikissa nähny. Joissakin lyhyen aikaa, joissakin pidemmän aikaa. Mä tiedän, että se on sielä, älkää hukatko parhaita puolianne. Teissä kaikissa on niitä, ja mä tuun ne aina näkemään. En kuitenkaan pysty niitä esille tuomaan ilman teitä ja te kaikki ootte osottanu, että te ette myöskään halua pitää niitä esillä, koska se vaatii vaivaa ja sitä kuuluisaa kurinalaisuutta. Sitä ihmisen perusluonnon vastustamista. Ihminen on laiska. Niin te kun minäkin. Mutta joskus se laiskuus on voitettava ja valittava sen sijaan ne oikeat, mutta vaikeat reitit. Enkä nyt tosiaan puhu fyysisestä laiskuudesta. Ja hei REHELLISYYS. Kuinka voi olla näin yksinkertanen asia, niin vaikea?


Mutta saatanan vitun illat ja yöt. Te pakotatte taas mut tutkiskelemaan sitä osaa päästäni mitä en halua. Sitä osaa missä se masennus vieläkin piilottelee itsetunto-ongelman kanssa. Se haluaa tulla sieltä taas esiin, mutta en halua päästää sitä. Ja te tuhootte mun tätä vaikeeta, mutta oikeaa reittivalintaa. Haluan, että mun pää kestää, mutta kuka jaksaa jos on tollasia ihmisiä ympärillä? Kuka jaksaa vetää sen vitullisen tekohymyn naamalle kusipäiden takia? Ei kukaan. Enkä mä halua tehdä sitä enään ikinä. Mutta koska maailmanparantajaluonne niin sitä tulen tekemään. Koska uskon, että pystyn jollain tyhmällä tekstinpätkällä saamaan teijät ajattelemaan. Vaikka ne ihmiset joille tän osotan, tuskin edes vaivautuu lukemaan tätä. Ja vaikka lukiskin, niin ne on niin itseään täynnä, että ei kykene tunnistaan itseään tästä. Joten haistakaapa toki vittu. Olette tyhmiä. Olette vajonnu sille tasolle missä kukaan ei halua olla ettekä te edes huomaa sitä. Koska olette niin itseänne täynnä.

Mutta maanpinta odottaa taas jos joku teistä tulee järkiinsä. Maanpinnalla on niitä uskollisia ystäviä paljonkin mitkä ootte teoillanne ja sanoillanne syrjäyttäny. Täällä on monia jotka toivoo, että tuutte takasin. Monia jotka haluaa ystävänsä takaisin. Tehkää oikein ja arvostakaa niitä ystäviä. Ystävyys kun on ainoa asia millä loppupeleissä on merkitystä. Ystävät on tärkeempiä kun parisuhteet. Koska sitten kun kumppani jättää niin ketkä on teitä tukemassa? Niimpä.


Tosiaan, anteeks. Oli taas kerran pakko vaan yksinkertaisesti purkaa tää paska pois, että en lahoa pääni kanssa. En tuu koskaan näille ihmisille kasvotusten kertomaan kuinka paskoja ne on, koska luotan siihen, että ihminen on luotu oppimaan eikä sille saa lyödä kaikkia ratkaisuja naaman eteen. Ihminen kun ei koskaan tartu niihin ratkaisuihin. Se ei nää niitä oikeina, se näkee vaan oman mielipiteensä ja ratkaisunsa joka on lähes aina väärä.


Mä tosin taas jatkan elämääni. Keskityn opiskeluun. Valmistun. Menen töihin. Hankin uusia ystäviä. Teen elämästä elämisen arvosta. Selätän vielä joskus lopullisestä tän paskan mikä tuottaa nää tekstit. Mun on vaan vaikee hyväksyä sitä, että ihmiset on oikeesti tälläsiä, koska en näe mitään tarvetta toisten satuttamiseen ilman hyvää syytä. Elän siinä toivossa, että joku päivä mustakin tulee yhtä kylmä kun teistä, eikä mun tarvi enään kattella sitä kuinka hyvät ihmiset toisensa perään sortuu huonoihin valintoihin.


ÄLKÄÄ VITTU VALEHDELKO.