Iloinen päivitys, pitkästä aikaa!

Taas on ongelmia tän tekstin alottamisessa. On paljon asioita mistä haluisin taas kertoo, mutta aivot vaan jumittaa. Mutta sen voin sanoa, että nyt on taas harvinainen päivitys, koska tää on vaan lähinnä kuulumispäivitys ja hei, mulle oikeesti kuuluu ihan hyvää!


Työssäoppimista on nyt takana 166h, 99 jäljellä. Ja täytyy kyllä sanoo, että oon tykänny! En ois ikinä uskonu, että toi Gloria on noin mukava paikka. Eihän se baarina mun tyylinen oo ja sen takia se pitkään epäilyttikin mua, mutta empä keksiny mitään muutakaan :D Ja onneks en keksiny! Missään en oo oikeesti nähny parempaa työporukkaa kun tuola! Kaikki tulee toimeen keskenään ja heittää toisistaan läppää, mutta kukaan ei suutu kuitenkaan. Kaikista asioista päästään yhteisymmärrykseen ja yhteistyö toimii. Porukkaankin on loppujen lopuks yllättävän helppo päästä. Ite en kauheen kova oo puhumaan jos on isompi porukka ympärillä, mutta yksinään kun on kaikkien kanssa jutellu niin hyvin on päässy porukkaan mukaan. Viimesetkin muurit sortu siinä kohtaa kun vein töihin vadelmapiirakkaa >:3 Tie niin naisten kuin miesten sydämiin todellakin siis käy vatsan kautta :3 Ja en ilmeisesti oo ihan paska työntekijä kun se yks kenen takia teen Streetissä (se pubi puoli mikä näkyy hämeenkadulle) tosi paljon hommia, sano, että oon paras harkkari mikä sillä on siinä vielä ollu ^^ Ja toinen työntekijä alko kyselemään, että enkö oikeesti oo ollu missään baarissa töissä kun sujuu nää hommat niin hyvin. Oon ylpee itestäni :3 Työskentelytahtikin kovenee koko ajan. Varsinkin kun kassasta alkaa löytää vihdoin niitä asioita :D Harmittaa kyllä sit kun toi työssäoppiminen loppuu. Vaikka on se "loma" (lue: työttömyys) kuitenkin aina kiva.

Enään yks viikko ennen sitä oikeeta lomaa! Mulla siis jatkuu työssäoppiminen jonkin aikaa loman jälkeen. Mut niin joulu <3 En oo ollu jouluihmisiä oikein ikinä, mutta nyt oikeesti odotan sitä. Ja sitä, että saa nukkua. Siis nukkua silleen, että ei väsytä aina heräämisen jälkeen. Mut tykkään kuitenkin oikeesti tästä yötyöstä. Viikonlopputyö ei oo niin jees. Mut kuitenkin. Ei oo onneks ongelmaa sen valvomisen kanssa. Varsinkaan sitten kun loppuu noi attoaineet tuolta koulun puolelta :3 Ainut oikeestaan mikä stressaa tällähetkellä on opinnäytetyö ja noi vikat viinitehtävät. En vaan saa niitä tehtyä... ainakaan ennen lomaa. Mut nyt en kyllä halua ajatella niitä kun on muuten niin helvetin hyvä fiilis :3

Oon saanu melkein kaikki joululahjatkin ostettua! Yks stressi siis poissa. Ja sain mun vanhat rummut myytyä ja oon keksiny osalle rahoista sijoituskohteen :3 Otan itelleni lahjaks tatuoinnin. Se on niinkun joululahja ja palkinto siitä, että oon selvinny tästä helvetin rankasta jaksosta ihan kunnialla. Muutamia saikkupäiviä on joutunu hakeen, mutta oon kyllä ylpee itestäni! Tatuoinnin otan yläselkään, aika pienellä. Se tulee oleen teksti :3 Jolla on tarkoitus. Se tulee merkkaan mulle paljon enemmän kun mitä oon ihmisille ees kertonu. Ja se tulee oleen motivaatio tulevaisuuteen. Kuvan pistän sitkun saan tän vielä toteutettua. Hih, eka tatuointi! Siitäkin on tosi hyvä fiilis! Ja jos joku paikkavalintaa miettii niin se ei vielä pilaa mun uraani palvelualalla eikä se tule sitten muuttumaan mitenkään vaikka laihtuisin. Toi laihtuminen on iso syy miks en vielä ota edes käsiin mitään tatuointeja. Sitä rasvaa kun on joka puolella eikä ne sit välttämättä näytä hyvältä jos se rasva suvaitsee joskus häipyä.


Ja hei! Kaikkein isoin hyvä kuuluminen! Mun itsetunto on alkanu parantuun! :3 Ainakin niinä aikoina kun mulla on vaatteet päällä ja meikit naamassa :D Pystyn jo melkein ajattelemaan, että oon ihan nätti. Ja se on mulle tosi paljon. On ollu tosi monia päiviä millon oon ollu kohtuu tyytyväinen siihen miltä näytän. Ennen niitä oli aina tasan nolla. Aina oli joku vituillaan. Toki läskit vituttaa edelleen ja oon niin saamaton laiska paska, että en niille mitään saa tehtyä. Mut silti :3 Kasvot on kuitenkin ihan nätit :3 Ja vieläkun keksis jotain kivaa mitä tekisin mun hiuksille. Niin uhh :3 Ei oikeesti oo varmaan ainakaan seittemään vuoteen ollu näin hyvä fiilis itestä. Kyllä tää tästä :3 Joskus kun oon vielä laiha ja saan nähdä kroppani sellasena kun sen kuuluu olla niin voin kuolla onnellisena. Koska suoraan sanottuna mun suurin haave on oikeesti saada normaali hyvännäkönen kroppa. Haluun tietää miltä tuntuu olla normaalipainonen tai laiha. Koska uskon, että se tunne on hyvin erilainen kun tämä. Ei tarvis enään kattoo omaa kroppaansa vihaten. Olis kevyempää liikkua ja kaikki ois niin paljon kivempaa :3 Mutta sitä kohti mennään. Pikkuhiljaa. Nyt jos itsetunnon saa parempaan kuntoon niin on hyvä lähtee painoonkin panostaan. Ja keväällä on paljon aikaa panostaa kun lojuu työttömänä! Ehkä oon jopa melkein kesäkunnossa jos oikein panosta! No ehkä en. Pitää antaa kuitenkin aikaa tälle projektille. Koska se on elämäntapa muutos, ei mikään dieetti. Hitaasti hyvä tulee :3

Ja vieläkin on yks asia mistä tuun tosi hyvälle tuulelle. Oon päättäny, että muutan omaan kämppään syksyllä. Kiskon itelleni kämpän vaikka väkisin. Luultavasti hervannasta, koska aijon jatkaa sinne kondiittoripuolelle :3 Ja tuun aina tosi hyvälle tuulelle kun saan ostaa jotain tulevaan kotiini. Nään sen jo mielessäni niin hyvin :3 Muutenkin tulevaisuus näyttää niin hyvältä, että halkeen kohta onnesta. Oon löytäny niin monia asioita mitkä saa mut iloseks ja auttaa jaksamaan. En edes tiedä mistä valittaisin mun uudelle psykologille kun mulla on sille aika keskiviikkona :D

Iiih, melkein unohdin! Pääsen torstaina kirppiskierrokselle Jassun kanssa! Sitäkin odotan tosi paljon :3


Mutta joo, ehkä tää yltiöpositiivisuus jo riittää :D Tää on ehkä vähän liikaakin näin kello neljä aamuyöstä. Koulukin alkaa neljän tunnin päästä, hupsis. :3
Mutta palailen taas kun siltä tuntuu :3

Tuuli sanoo nyt heihei teille :3 Ja haista vittu tolle roskalle tossa vitun peilissä :D

The Game Never Ends In A Draw

"I need your guardian hand to guide

Me through the sand of time

Then I know, I'll be alright

Like a child that never cries

I'm aware of all your rules

But you know that I will run

No matter where I'll follow you

Don't make me go

Take me, take me

Hold me in your arms

Save me, save me

All I need is your love

Maybe you will leave the light on

While I walk into your dream

I can't remember where you came from

See the breadcrumbs in the snow"

Oon alottanu lukemattomia kertoja kirjottaan uutta blogitekstiä, kerran jopa tällä samalla otsikolla. Jostain syystä ne vaan jää aina kesken. Joissain on yks kappale, joissain on muutama kappale ja joissain on oikeesti paljon tekstiä. Mutta ne on kaikki kesken. Se kirjotusinto vaan lopahtaa aina kesken. Sen takia en enään tarinoitakaan kirjota, ei vaan synny sitä tekstiä, vaikka päässä olis niin paljon asioita mitä haluais tuoda tekstin muotoon. Mulla noita luonnoksia tuola riittää. Aiheina on niin itsetuntoa, rakkautta, sitoutumiskammoo ja ties mitä muuta.

Mutta tänään kirjotan tän tekstin loppuun vaikka mikä tulis. Tää päivä ja sen keskustelut pisti vaan taas aivosolut liikkeelle ja haluisinkin kirjottaa noin yleisesti parisuhteista ja siitä mikä nykyaikana menee niissä niin vituilleen. Ja rakkaudesta. Jos aihe kuulostaa tylsältä, saa vapaasti poistua.

Alotin viimeks kirjottamaan kuulumisista, sain tälläsen pätkän aikaseks:

"Kuinka paljon voi yksi tuoksu tuoda muistoja mieleen? Kuinka paljon haavoja se voi avata? En olis ikinä uskonu, että näin paljon. En ois uskonu, että tollanen asia saa hajoomaan vieläkin näin pahasti. Miksen mä jo voi päästä yli. Miks se sattuu näin paljon vieläkin. Miks mä en pysty selaamaan niitä tiettyjä kuvia läpi ilman itkua? Miks joka ikinen kerta hajoon jossain kohtaa, ne kun on vaan kuvia. Ja miks oon niin saatanan masokistinen, että päätän aina tehdä sen? Selaan kuvia, luen keskusteluita, pengon tavaroita, muistelen asioita. En päästä irti. Olis pitäny poistaa kaikki, olis pitäny hävittää jokainen jälki mitä se jätti. Ainiin. En voi, osa on mun kropassa. Ja tällä paljastin liiankin monelle, että kenestä on kyse.

Mutta miks vitussa vieläkin. Miks mä en osaa päästää irti? Miks mä roikun vaan menneessä ja siinä mikä ei tuu koskaan takasin? Miks opin kunnolla välittään vasta sitten kun on liian myöhäistä?"

*Poista luonnos*

Pätkä kesältä, tiettyjen tapahtumien jälkeen:

"Mistähän sitä alottais. Ehkäpä tästä, että tajusin, että mulla on jonkinasteinen sitoutumiskammo. Ja samalla tajusin, että se on ollu mulla aikasemminkin, ensin luulin, että se on vaan noista edellistä säädöistä aiheutunutta, mutta ehei. Se on ollu aina sielä. Aina meinaan kun juttu vaikuttaa oikeesti siltä, että nyt mennään vakavalle puolelle niin alan saamaan ihan jäätäviä ahdistuskohtauksia. Ja se tarkottaa sitä, että itken ja hajoilen tosi pahasti, mutta yritän piilotella ja estellä sitä mahdollisimman pitkään. Pistin sen ennen vaan mun itsetunnon piikkiin, ajattelin, että mua ahdistaa vaan pelkästeen oma kroppani siinä kun on niin paljon jätkän lähellä. Se toki on osa sitä, mutta kuitenkin iso osa tulee siitä kun pelkään sen ihmisen päästämistä niin pitkälle... Mun aivot ei halua ketään tunkeilemaan sinne noin syvällisellä tasolla. Se on niiden puolustusmekanismi. Ja se toimi. Ainakin tällä kertaa. Se laukas tapahtumat mitkä sai mut toimimaan tavalla mitä en ois itestäni ikinä uskonu. Pakkasin kylmän viileesti laukkuni ja lähin mitään sanomatta menemään. Toki siinä oli monia muitakin syitä, mutta hyvin paljolti mua vaan alko ahdistaan se mitä vauhtia noi asiat eteni. Pelkään sitä ihan liikaa. Myönsin jo aikasemmin, että pelkään sitä rakastumistakin, mutta nää voi kyllä periaatteessa yhdistää, se on sellanen yks iso muuri mun päässä minkä haluan joskus vielä ylittää. Haluan ihmisen joka osottaa olevansa tarpeeks luotettava, että sen voi päästää kiipeen sen muurin yli, joku on ollu liiankin lähellä vaikka ei oo ollu sen arvonen, mutta nyt on pakko olla varovaisempi. Pakko varottaa ihmisiä siitä kuinka vaikee oon... Satutan meinaan tällä ihmisiä. Liikaakin.

On paha fiilis siitä mitä aiheutin tällä. On paska fiilis taas ylipäätään. Tuntuu, että mut on luotu sinkuks tai jotain vastaavaa. Toisaalta oon onnellinen kun ei oo mitään velvotteita tai rajotteita. Saan olla kenen kanssa haluan ja kukaan ei epäile, että petän. Ei tarvi miettiä pettääkö toinen. Ei tarvi miettiä toisen asioita. Ei tarvi päästää ketään miettimään mun asioita. Mutta se perkeleen läheisyys on asia mitä kaipaan. Asia mikä saa mun aina sortumaan. Ja kun läheisyyteen sortuu niin sortuu myös tunteisiin ja sitten ollaankin jo liian pitkällä. Joku tulee satuttamaan ittensä, yleensä molemmat ja parhaimmillaan vielä jotkut ulkopuolisetkin jotka on sotkeutunu liian syvälle siihen hommaan. Kuten tässäkin tapauksessa. Aina on läheisiä jotka välittää niin paljon, että niitäkin sattuu. Ja mulla on nyt pari uutta ihmistä jotka hyvin luultavasti vihaa mua koska oon niin "paha ihminen."

Kuulemma olen meinaan kusipäinen ihminen joka haluaa vaan satuttaa ja pelleillä. Ajattelen ilmeisesti vaan itteeni ja epäsuorasti sanottiin mua taas kerran läskikskin, se ihana asia millä mua saa satutettua aina. Mutta harmittaa vaan, että joku voi saada musta noin päinvastasen kuvan.... En ikinä halua satuttaa ihmisiä jos ne ei oo erityisen hyvin sitä ansainnu. Ja sillonkin mun täytyy olla oikeesti vihanen. Enkä mä ikinä lähe pelleilemään toisten tunteilla, tiiän kuinka paljon se sattuu enkä siks sitä muillekaan halua. Äähhh. Harmittaa. Miks mun pitää olla näin vaikee ja rikkinäinen ihminen, miks en voi vaan olla niin kun kaikki muutkin. Miks kaiken pitää olla niin saatanan vaikeeta. Tää on vaan kokonaisuudessaan niin jäätävän rasittava fiilis. Ihan sama mitä yrittää niin joku tökkää aina. Joko joku mun päänsisänen juttu tai sitten toisessa osapuolessa joku asia. Mä oon aina hyväksyny sen, että ihmiset ei todellakaan oo täydellisiä, yritän aina kestää ja sopeutua niin paljon kun pystyn, mutta ei se vaan auta."

*Poista luonnos*

Itsetuntoa käsittelevänkin tekstin voisin tänne kopioida, mutta ehkä jätän en toiseen kertaan, niinkun sen kaiken muunkin mitä sielä vielä on.

Mikä siinä rakkaudessa houkuttelee? Miks me sorrutaan siihen? Miks ihmiset ylipäätään haluaa parisuhteita? Mulle ainut syy parisuhteen haluamiseen on se, että oon tosi paskana ilman läheisyyttä. Tarvin jonkun kenen vieressä voi välillä nukkua ja ketä voi halata ja kenen kanssa on hyvä olla. Eikä seksiäkään saa unohtaa :D Mutta mikä teillä kaikilla muilla on siihen syynä? Mitä te haette siltä? Jotain yhtenäisyyden tunnetta? Mä en ite edes oikein pysty luottamaan ihmisiin enään niin paljoo, että saisin päästettyä jonkun niin pitkälle, että saisin siitä läheisyyden lisäks jotain muuta irti. En osaa rakastua enään. Oon päästäny ihmisiä liian lähelle, ne on käyttäny sitä hyväkseen ja edelleenkään en oo suurimmasta osasta päässy irti. Mun ajatukset vaan roikkuu niissä ja palaa aina niihin. Löydän itteni edelleen välillä itkemässä vanhojen suhteiden perään. Vaikka ne on ollu ihan täyttä paskaa mulle, mun oikeuksia on sorrettu, mua on kohdeltu kun paskaa, mua on petetty. Mutta sillon osasin luottaa... Ehkä se on se tunne minkä takia en päästä irti. Viimeset ja ensimmäiset miehet johon uskalsin luottaa. Joihin uskalsin rakastua.

Miks ne kusipäät sattuu aina kilteille, ystävällisille ja huomaavaisille ihmisille? Enkä nyt puhu vaan itestäni. Oon kuullu niin monia tarinoita. Pettävia, manipuloivia narsistipaskoja. Puhutaan rakkaudesta ja viikon päästä ollaan toisen kanssa. Osa ei ilmesty edes ekoille treffeille, vaikka on sinne lupautunu lähtemään. Ei osata arvostaa toista. Haukutaan ja painetaan maanrakoon. Miksi? Miksei kusipäät satu ikinä toistensa kohalle? Mitä ees käy jos sellanen tilanne tulee, että molemmat on tollasia?

Tänäänkin tuli tosiaan koulussa puhuttua yhen jätkän kanssa tästä. Sekin kauheesti haluais tyttöystävän. Helvetin mukava tyyppi, kivannäkönen ja treenannu kroppansa tosi hyvään kuntoon. Huumorintajua löytyy ja osaa olla huomaavainen ja kiltti. Siltikään ei löydä tyttöystävää? Yrittäny se on ja pakkeja on tullu ees ekaa kertaa tapaamatta. Kuinka nirsoja te suomalaiset naiset ootte? Toki yks epäonnistuminen suhteessa nostaa sitä kumppanin rimaa aina vaan korkeemmalle, mutta silti. On se kumma jos tollanen tyyppi ei kelpaa. Itestäni mä sentään ymmärrän jos mä en kelpaa. Ei kukaan halua läskiä kumppania. Se ei miellytä silmää ja jos ei miellytä silmää niin se ei vaan toimi , vaikka olis kuinka mieletön luonne.

Tää vaan pistää ärsyttäään. Hyvät jätetään hyllylle ja sit itketään kuinka suhteet ei toimi. Sitä mäkin teen periaatteessa. Tuola olis tuhansia mukavia ja huomaavaisia ihmisiä, mutta jokainen ihminen on kuitenkin jollain tasolla pinnallinen. Jos ei oo mun tyylinen jätkä niin se ei toimi. Siitä saa hetkeks luotua kuplan ja sit se on ohi. Ja sitten kun löydät ja saat ihmisen joka on sulle täydellinen ja panostat kaikkes siihen niin mitä saat? Pelkkää paskaa niskaan. Ihan sama kuinka paljon käytät rahaa tai vapaa-aikaas, annat lahjoja tai huomiota tai kuuntelet sitä kun sillä on paha olo. Ihan sama vittu mitä teet niin se ei riitä.

Rakkaus. Se syy tähän kaikkeen, jaksat yrittää vaikka se on turhaa ja mennyttä muiden silmissä. Et vaan tajua, että mitä siinä tapahtuu. Se rakkaus oikeesti sokaisee. Kuinka tyhmä sitä voikaan olla. Ja silti sitä lähtee tavottelemaan uudestaan heti kun haavat on nuoltu siihen kuntoon, että jaksat jotenkin, mutta et tarpeeks hyvin. Jotkut jää moneks vuodeks kiinni lyhyidenkin suhteiden loppumiseen vaikka elämään on vielä paljon edessä. Sekin on nähty. Liiankin läheltä. On kuviteltu, että se rakkaus oli täydellistä ja sen jälkeen ei osata kun verrata uusia kumppaneita niihin vanhoihin. Eikä sitten ikinä saada sitä uutta suhdetta aikaseks kun ei vaan pääse irti kaikesta vanhasta. Vanha on niin rakasta ja uus niin pelottavaa. Tätä on surullista kattoo. Itelläkin on ongelmia päästä noista kevään tapahtumista yli. Kun annat kaikkes ja se ei riitä. Mutta pystyn silti normaaliin elämään, moni ei. Ne masentuu erosta niin paljon, että ruoka, uni saatika ite elämä ei vaan maistu. Myönnetään. Oon meinannu tappaa itteni suhteen loppumisen takia, mutta onneks Suomen mielenterveyspalvelut toimii edes kriisitilanteissa.

Tuntuu, että koko termi "rakkaus" pitää sisällään niin paljon paskaa ja kärsimystä, että ei sitä kannata tavotella. Sitä unohtuu ne ihmiset jotka on ollu yhdessä koko elämänsä ja edelleen rakastaa toista ja välittää siitä. Joillain käy tuuri ja sitä ei voi kun kadehtia.

Joku näissä asioissa aina voittaa eli ei sitä tasapeliä tuu koskaan tulemaan

"An eternal horizon that reaches the sky 

 When we're standing together, we cannot ever die 

 And we're chasing the darkness away without cry

 Never die, never die, we never die"

Harmittaa kyllä enemmän muiden puolesta kun omasta puolesta. Hyvät tyypit kärsii toisten ihmisten tyhmistä päätöksistä. Mulla on niin paljon muutakin mielessä, että en silleen jaksa itkeä asian perään, joskus ehkä tulee vastaan jotain mikä tuo se tunteen takas minkä sai joskus kokee, siihen asti pitää tyytyä materialistisiin haaveisiin. Auto ja moottoripyörä <3 Oma koti <3

Ehkä mä en tästä enempää jauha. Teitä varmaan kyllästyttää. Mulla kyllä riittäis näitä ajatuksia, mutta ehkä se on hyvä pitää ne sisällään. Voisin alkaa analysoimaan vaikka rakkauslauluja. Niistä mulla on paljon sanottavaa kuten kaikesta muustakin, mutta ei tänään. Vaihdan muihin kuulumisiin, koska musta ei oo taas paljoo tän blogin puolelta kuulunu.

Elikkäs. Oon tosiaan työssäoppimassa Gloriassa. About 200h töitä jäljellä sielä.Oon neljä päivää sielä viikossa. Kaks koulussa. 48h tuntia pakollista tekemistä viikossa = yks vapaapäivä = saatanallinen väsymys ja stressi. Koska ton lisäks pitäis vääntään opinnäytetyö loppuun, tehä ne saatanan viinitehtävät, kirjottaa työssäoppimisesta oppimispäiväkirjaa... Ja pitäis vielä pystyä elämäänkin. Joululahjat pitää shoppailla. Pitää pitää huolta itestään. Pitää siivota. Pitää nähä kavereita. Pitää nukkua ja syödä. Ei vaan riitä kaikkeen aika. Jotain jää pois. Väkisinkin. Ainakin uni, koska koulun ja töiden välillä pitää flipata unirytmi joka viikko 2 kertaa päinvastaseks. Neljä viikkoo vielä. Pakko jaksaa. Jouduin vaihtaan psykologini, koska se oli syvältä. Ota lääkkeitä, lääkkeet on hyvästä. Työkyky pysyy niillä yllä. OTAOTAOTA. "En mä paljookaan voi sun hyväks tehä, koska VALTIO." "Asiat vaan on näin, koska niin on päätetty, sun pitää vaan pärjätä" Okei. Saanko syyttää valtioo jos sorrun itsemurhaan sen takia kun avuks ei tarjota muuta kun lääkkeitä? Mistään ei saa meinaan apua jos et oo tyyliin yrittämässä itsemurhaa joka toinen päivä. Haistakaa paska.

Miten näissä olosuhteissa voi elää? Miten tän stressin keskellä voi elää? Ymmärrätte varmaan miks en jaksa stressata parisuhteista, elän hetkessä, koska en voi miettiä sitä enempää nyt. Ei riitä voimavarat. Nautin siitä mitä on. Joulu tulee, valmistun pian. Saan maata kotona niin kauan kun haluan. Saan vaan olla ja kasata itteeni uutta vaihetta varten. Pieni lepotauko ja taas mennään. Kauanko tätä pitää kestää? Ai joku 50 vuotta vielä. Vittu. 20:stä selviäminenkin on tuskaa. Pitää vaan jaksaa, valtio hengittää niskaan. Suoritasuoritasuorita. Opiskele. Hanki työ. Hanki auto. Hanki parisuhde. Mene naimisiin. Hanki talo. Hanki lapsi. Hanki koira. Tee töitä kunnes et enään pysty. Makaa vanhainkodissa. Kuole. Tätä on vapaus. Mitä jos en halua?

Mitä jos mun unelmat ohjaa toiseen suuntaan? Oon alkanu kerään unelmalistaa ja tsemppitaulukkoo. Haluan niin monia asioita mitä en voi saada joko just nyt tai sitten en koskaan. Masentaa, ahdistaa. Mikä järki täällä olemisessa on jos ei toteuta mitään asioita mitä haluaa? Unelmalistan takia tajusin tosin, että on mulla sittenkin asioita mitä haluan. Yllättävän paljonkin.

On sekava olo. En tiedä mitä pitäis ajatella mistäkin. Liikaa tavaraa edelleenkin päässä mikä pitäis saada ulostettua joko tekstin tai kuvien muodossa, mutta en sitä ehdi tai jaksa tehdä. Ja sit ne vaan saa kertyä sinne päähän. Ei kiva. Mutta nyt jätän teidät rauhaan. 

I will be back. Taas jossain kohtaa. Kun tulee inspiraatio ja asiaa.

Ps. Miks mun google ei toimi kunnolla?! >:c

"Love is like a fire. As long as you keep it alive, it will keep you warm enough to survive."

"From the dark I watch you go away

 I will never see you again."

There's a storm messing up my mind.

Voin hyvin tiivistää sen mikä ahdistaa tällä hetkellä:

Ikävöin ihmistä jota mun ei todellakaan pitäis ikävöidä. En ikävöi ihmistä jota mun pitäis ikävöidä.

Tykkään ihmisestä josta mun ei pitäis tykätä. En tykkää ihmisestä josta mun pitäis tykätä.

Luotan ihmiseen johon mun ei pitäis luottaa. En luota ihmiseen johon mun pitäis luottaa.

Ja lista jatkuu, mutta tää kertoo sen mikä pyörii mun päässä. Joku helvetin myrsky on käyny kääntämässä sielä kaiken ylösalasin sillä välin kun oon käyttäny sitä taivaallista aivojen off-nappia jonka vihdoin löysin. Eikä se nappi sitten näköjään ollukaan kauheen hyvä asia.. Mua jopa ahdistaa se, että en enää ajattele asioita. Kun en yliajattele kaikkee, niin oon ihan pihalla kaikesta ja ihmisten reaktiot tulee yllätyksinä. Niin ei oo koskaan käyny. Oon käyny mielessä aina etukäteen kaikki mahdollisuudet niin kukaan ei oo koskaan voinu yllättää. Oon aina tienny, että mitä ihmiset tulee musta ajattelemaan, mitä ne tulee tekeen ja miten ne tulee käyttäytyyn. Nyt kaikki tulee ihan puskista ja oon ihan hukassa kaikkien kanssa. En oo keskittyny mihinkään muuhun kun työssäoppimiseen. Oon vaan laskenu päiviä, miettiny työtehtäviä, miettiny näyttöö ja miettiny koulua ylipäätään. En siis mitään ihmissuhdepaskaa, tunteita, masennusta, itsetuntoo tai mitään muutakaan mikä on ennen mun mieltä vaivannu.

Eikä tääkään oo hyvä vaihtoehto. Niitä miettiessä ajattelin aina, että vittu löytyis jo se off-nappi. Noh, se löyty. Ja se ahdistaa melkein enemmän. Mutta se kuuluisa musta laatikko pään sisällä on pysyny kiinni. En oo hajoillu. En oo itkeny. Oon hukannu tunteeni. Oon toiminu kun kylmä kone, arvioinu ihmisten toimintaa vaan sillä hetkellä kun asiat tapahtuu ja sillonkin vaan kylmästi ja välinpitämättömästi. On vaan tullu se hetki millon mua ei vaan jaksa kiinnostaa.
En osaa vaan tällähetkellä olla oma itteni. En osaa ihastua ja rakastua päättömästi, en osaa tehdä tyhmiä päätöksiä, en osaa olla oma herkkä itseni.

Joka päivä on vaan sama rutiini. Ylös. Töihin. Tee työt. Kotiin. Tietokone. Ehkä kavereita. Ehkä koulujuttuja. Nukkumaan. Ja taaas alusta. Eikä missään kohtaa sellasta turhaa tunteellista ajattelua. Mihin oon hukannu matkalla itteni? Sen niin viallisen, mutta ikioman itteni. Se oli tunteellinen, herkkä, monitasoinen, yliajatteleva, rikkinäinen ja vaikea, mutta se olin minä. Nyt on jäljellä vaan turta suorittaminen ja kylmyys, katkeruus ja viha. Ei kuitenkaan mitään suuria tunteita mihinkään suuntaan. Ei siis negatiivisia eikä positiivisia. Pelkkää harmaata puuroo. Ja jos jotain pientä tulee niin se menee nopeesti ohi. Vihan tunne pysyy kaikkein pisimpään. Ja mähän en kuitenkaan oo koskaan vihannu ketään. Ja nytkun tollanen fiilis jyllää päässä niin vähemmästäkin hämmentyy. Ihmiset kasvattaa kaltaisekseen. Liikaa kusipäiden seuraa ja alat pikkuhiljaa tulla samanlaiseks kun ne.

Tätä tosin ei varmaan taas juuri kukaan oo huomannu. Se feikkihymy ei koskaan hyydy. Suojamuuri ei koskaan murru. Ainut missä kerron näistä on tämä kyseinen blogi. En osaa enään puhua asioistani ja silti painotan muille ihmisille kuinka tärkeetä se on. Hieman tekopyhää siis. Mutta en vaan pysty. En osaa. En halua. En halua olla heikko. Nyt meinaan käsitellään asioita mistä en puhu kellekkään. Tunteet. En omista, en puhu, en halua. Etin totaalista off-nappia niille. Että mun ei tarvi enään koskaan välittää. Ei tarvi pettyä. Ei tarvi antautua satutettavaks. Eikä myöskään tarvi vihata tai inhota ihmisiä ja niiden perusluonnetta joka ei koskaan yllätä. Puhuin joskus yhen kaverini kanssa tästä tunteettomuudesta ja olin sillon ihan, että "Hahahahahahah, ei musta koskaan tuu tunteetonta! Enkä tuu koskaan haluun sitä!" Ja miten kävikään. Se olis parempi. Ei mitään tunteita. Voi kasata elämänsä muiden asioiden varaan. Toki ystävät on osa sitä. Ne on aina tärkeitä vaikka kuinka tunteeton ois. Ne pitää kiinni tässä elämässä. Ilman niitä ei ole mitään eikä esimerkiksi parisuhde koskaan korvaa ystäviä. En usko, että edes löydän miestä joka vois ikinä nousta niin tärkeeks asiaks. Ainakaan nyt kun mun asenne tunteisiin on tällänen.

Eli vittu olen rikki pahemmin kun koskaan. Joku on lämäyttäny lekalla päähän ja todellakin heittäny kaiken ylösalasin. Mitä tää on? Onko tää sitä kun on ollu tarpeeks paskoja, kusipäisiä, valehtelevia ihmisiä elämässä? Ja miks mulla on silti ikävä yhtä niistä. En ymmärrä. Haluan pois. Mutta en voi lähteä pois. Liikaa asioita minkä takia pitää jaksaa. Ja ykskään niistä ei liity muhun. En pysty siltikään oleen niin itsekäs, että olisin itteni takia täällä. Täällä ei ole mitään mitä oikeesti haluan saavuttaa.

Näinä hetkinä kaduttaa se, että en onnistunu kasaan tarpeeks rohkeutta seiskalla. Tehny sitä mikä olis tehny kaikesta helppoo. Olisin voinu lopettaa hyvässä kohtaa. Olisin voinu lopettaa ihan pohjalla jollon kauheen moni ei ois jääny kaipaamaan. Näin mä ajattelen. Kadun sitä, että en tappanu itteeni. Niin karua kun se onkin. Itken pitkästä aikaa. Kaivan ne asiat ulos mitkä on sieltä halunnu tulla ulos. En vaan halunnu niitä tällätavalla tuoda esiin. Olisin halunnu selvittää niiden ihmisten kanssa jotka oli mulle joskus tärkeitä, mutta petti mun luottamuksen. Niistä olis ollu siihen. Nyt on vaan liian myöhästä. En osaa luottaa sillä tavalla enää. Toivottavasti joskus osaan, mutta nyt en.

Mutta tää kaikki sattuu vieläkin. Jokanen sana mitä nää ihmiset on sanonu pyörii päästä. Ja ne ikuiset samat lauseet. "Mitä mä tein väärin? Miks mä en kelvannu? Mitä olisin voinu tehdä paremmin? Miks muut on aina parempia kun minä?" Koulukiusaamisesta oon päässy yli. Ne asiat ei satu. Ihmiset sattuu. Ihmisten teot sattuu. Ihmisten valheet sattuu. Ihmisten valinnat sattuu. Maailman pahuus sattuu. Ja kun näin moni asia sattuu niin se off-nappi on se mihin turvaudutaan. Ja sit se sotkee tän kaiken kunnes ne purkautuu tänne blogiin, koska en pysty niitä muualle purkamaan. Tääkin on vasta jäävuoren huippu. Pientä ensimakua siitä millasta on olla minä. Pientä ensimakua asioista mitä en oo ittenikään kanssa selvittäny. En uskalla avata sitä viimestä isoa solmukasaa. En ainakaan yksin. Enkä uskalla ottaa ketään siihen hommaan. Se vaatii muutenkin liikaa vaivaa ja aikaa. Saanko mäkin olla laiska ja saamaton ja valita sen helpon ja väärän tien niinkun kaikki muutkin? Saanhan? Hyvä.


Tällänen mä nyt taas tänään olen. Pelkkää angstista paskaa tääkin blogi täynnä :D Mut mun normielämä on niin tylsää, että en teille siitä viitti päivitellä. Joten päästän teijät visiitille mun päähän. Kunnon kummitusjunameininki :D Voitte kyllä olla ihan saatanan onnellisia siitä, että se on vaan visiitti. Tätä 24/7 niin vittu hullukshan siinä tulee. Onneks toi koulukiusaaminen anto jotain eväitä tähänkin hommaan. Osas odottaa ihmisiltä just tällästä. Mitäpä muuta sitä voi palkaks siitä saada kun haluaa vaan auttaa? :) Paskaa sieltä aina tulee jossain muodossa. Tekis melkein mieli läimäyttää tähän kaikkien niiden kusipäiden nimetkin, mutta se ei mitään muuta. Asiat on tapahtunu jo.


Jooh, ettei teille jää paha mieli niin puhun teille tähän loppuun jostain muustakin kun tosta. Nimittäin siitä ainoosta toisesta asiasta mikä mun päässä on pyöriny :3 Halloweenbileeeeeet! :3
Ainut asia mitä jaksan nyt odottaa ja mistä jaksan olla innoissani, voisin käyttää kaiken aikani siihen :3 Se on kunnon terapiaa! Askartelua, juhlien suunnitelua, drinkkejä, leipomista, kaikkee kivaa! Hihhei, olen innoissani :3 Rahaa vaan palaa, mutta menkööt, pitää olla vielä jotain mikä jaksaa innostaa! Toivottavasti tulee oleen vitun mielettömät juhlat, porukka on ainakin ihan voittajaporukka! :3 Me vallotetaan vielä maailma! :D


Muttamutta, palailen taas asiaan kun on jotain uutta kerrottavaa, jos saisin itteni ja elämänhaluni taas joskus takasin :D

Ja tämä pää pitää sisällään kaiken tän. Ja vitusti enemmän.

Sanoin, että oon koulukiusaamisesta päässy yli, mutta kuvia katellessa iskee vieläkin se "RUMA! LÄSKI! ÄLLÖTTÄVÄ!" Kiitti vitusti elämä. Olis kiva pystyä kattoon itteensä ajattelematta noin.

Kusipäitä.. Kusipäitä kaikkialla.

VAROITUS (Teksti ei sisällä kuvia ja on taas hyvin aggressiivista ja angstista.) VAROITUS

Mä en voi taas oikein sanoin kuvailla vitutustani. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?! Miten ihminen voi niin hyvin piilottaa sen kusipäisyytensä? Ja miten se tulee aina esiin kun sitä vähiten odottaa? Mä oon kokenu näitä ihmisiä jo vähän liikaa. Ja se on aina se ihminen mitä viimeks melkein odotan. Kaikki on vaikuttanu niin fiksuilta ja hyviltä tyypeiltä ja sit ne onkin kaikki jotain selkärangattomia valehtelijoita.

Vituttaa. Ihan saatanasti. Sanon aina ihmisille, että oon valkannu mun läheisimmät ystävät niin tarkkaan, että kukaan niistä ei tuu koskaan pettään mua. Ja tässä oon sentään vielä oikeessa. Ehkä pitäis ottaa se yhtä tiukka seula niihin muihinkin tapauksiin. Ei tulis näitä jatkuvia pettymyksiä ja uskon menettämistä ihmiskuntaan. Miten jotkut voi olla noin mätiä sisältä? Auttakaa mua ymmärtämään. Mä en halua tällähetkellä mitään muuta niin paljoo kun vaan yksinkertaisesti ymmärtää. Mikä teitä vaivaa? Tai ainakin helvetin isoo osaa teistä. Ja nyt huomiona tähän väliin, puhun lopun pätkää käyttäen muotoo "te", mutta ne jotka ei kuulu tähän porukkaan, tietää kyllä sen.
Mutta ihan oikeesti, osa teistä on pistäny kunniansa peliin, osa ystävänsä, osa parisuhteensa. Kaikilla on ollu isot menetykset siinä kohtaa kun ootte sen selkärankanne katkassu ja hukannu ne palaset  ainakin hetkellisesti. Ja silti te ootte tehny sen. MIKSI? Mikä siinä ihmisten luottamuksen ja uskon pettämisessä on niin hauskaa? Mä haluisin vaan, että ihmiset olis ystävällisiä ja rehellisiä, tulis toimeen keskenäään. Mut ei. Mä oon pitkästä aikaa taas oikeesti vihanen. Ja samaanaikaan nauran tän mielialan laukasseen ihmisen säälittävyydelle. Kuinka paljon voikin yks ihminen valehdella silmää räpäyttämättä? Eikä ole edes ensimmäinen tällänen ihminen. Mä en pystyis oleen ikinä noin kylmä, miten te pystytte? Miten te pystytte tietosesti satuttaan ihmisiä joille ootte jossain kohtaa sanonu, että välitätte niistä tai ne on teille tärkeitä? Te petätte ne ihmiset jotka jossain kohtaa olis saattanu olla teidän pelastuksenne. Sillon kun kukaan muu ei oo jäljellä niin nää ihmiset vois olla. Mutta pikkuhiljaa te työnnätte ne uskolliset ystävät ja tutut syrjään ja jäätte sinne keskelle sitä piiriä missä ei ole niitä ihmisiä jotka tukee hädän hetkellä. Helvetin fiksua sanon minä.

Aaarrgghhh. Oikeesti. Mä en voi käsittää. Enkä mä ehkä haluakaan. Teijän päiden sisällöt täytyy olla niin täynnä paskaa, että se ei välttämättä oo kiva näky. En meinaan oikeesti kykene ymmärtään teijän päätöksiä, tekoja ja sanoja. Ja ne on kaikki ollu sellasta, että ykskään fiksu tai mukava ihminen ei voi sellasta tehdä. Ja te kuvittelette olevanne niiin hyviä ja fiksuja ja kaikkee. Mutta te ette oo. Te ootte vajonnu tekojenne kanssa yhtä alas kun ne ihmiset joista ootte mulle valittanu. Hävetkää saatana. Etsikää selkärankanne, rehellisyytenne ja se oikeesti mukava ihminen minkä mä oon teissä kaikissa nähny. Joissakin lyhyen aikaa, joissakin pidemmän aikaa. Mä tiedän, että se on sielä, älkää hukatko parhaita puolianne. Teissä kaikissa on niitä, ja mä tuun ne aina näkemään. En kuitenkaan pysty niitä esille tuomaan ilman teitä ja te kaikki ootte osottanu, että te ette myöskään halua pitää niitä esillä, koska se vaatii vaivaa ja sitä kuuluisaa kurinalaisuutta. Sitä ihmisen perusluonnon vastustamista. Ihminen on laiska. Niin te kun minäkin. Mutta joskus se laiskuus on voitettava ja valittava sen sijaan ne oikeat, mutta vaikeat reitit. Enkä nyt tosiaan puhu fyysisestä laiskuudesta. Ja hei REHELLISYYS. Kuinka voi olla näin yksinkertanen asia, niin vaikea?


Mutta saatanan vitun illat ja yöt. Te pakotatte taas mut tutkiskelemaan sitä osaa päästäni mitä en halua. Sitä osaa missä se masennus vieläkin piilottelee itsetunto-ongelman kanssa. Se haluaa tulla sieltä taas esiin, mutta en halua päästää sitä. Ja te tuhootte mun tätä vaikeeta, mutta oikeaa reittivalintaa. Haluan, että mun pää kestää, mutta kuka jaksaa jos on tollasia ihmisiä ympärillä? Kuka jaksaa vetää sen vitullisen tekohymyn naamalle kusipäiden takia? Ei kukaan. Enkä mä halua tehdä sitä enään ikinä. Mutta koska maailmanparantajaluonne niin sitä tulen tekemään. Koska uskon, että pystyn jollain tyhmällä tekstinpätkällä saamaan teijät ajattelemaan. Vaikka ne ihmiset joille tän osotan, tuskin edes vaivautuu lukemaan tätä. Ja vaikka lukiskin, niin ne on niin itseään täynnä, että ei kykene tunnistaan itseään tästä. Joten haistakaapa toki vittu. Olette tyhmiä. Olette vajonnu sille tasolle missä kukaan ei halua olla ettekä te edes huomaa sitä. Koska olette niin itseänne täynnä.

Mutta maanpinta odottaa taas jos joku teistä tulee järkiinsä. Maanpinnalla on niitä uskollisia ystäviä paljonkin mitkä ootte teoillanne ja sanoillanne syrjäyttäny. Täällä on monia jotka toivoo, että tuutte takasin. Monia jotka haluaa ystävänsä takaisin. Tehkää oikein ja arvostakaa niitä ystäviä. Ystävyys kun on ainoa asia millä loppupeleissä on merkitystä. Ystävät on tärkeempiä kun parisuhteet. Koska sitten kun kumppani jättää niin ketkä on teitä tukemassa? Niimpä.


Tosiaan, anteeks. Oli taas kerran pakko vaan yksinkertaisesti purkaa tää paska pois, että en lahoa pääni kanssa. En tuu koskaan näille ihmisille kasvotusten kertomaan kuinka paskoja ne on, koska luotan siihen, että ihminen on luotu oppimaan eikä sille saa lyödä kaikkia ratkaisuja naaman eteen. Ihminen kun ei koskaan tartu niihin ratkaisuihin. Se ei nää niitä oikeina, se näkee vaan oman mielipiteensä ja ratkaisunsa joka on lähes aina väärä.


Mä tosin taas jatkan elämääni. Keskityn opiskeluun. Valmistun. Menen töihin. Hankin uusia ystäviä. Teen elämästä elämisen arvosta. Selätän vielä joskus lopullisestä tän paskan mikä tuottaa nää tekstit. Mun on vaan vaikee hyväksyä sitä, että ihmiset on oikeesti tälläsiä, koska en näe mitään tarvetta toisten satuttamiseen ilman hyvää syytä. Elän siinä toivossa, että joku päivä mustakin tulee yhtä kylmä kun teistä, eikä mun tarvi enään kattella sitä kuinka hyvät ihmiset toisensa perään sortuu huonoihin valintoihin.


ÄLKÄÄ VITTU VALEHDELKO.

There's still hope, but it still hurts.

Toivoa meinaan sen suhteen, että tää laihdutus oikeesti jopa onnistuu tällä kertaa!
Ikinä tää ei oo tuntuny näin helpolta ja mukavalta! Nälkä ei juurikaan vaivaa, ei tee liikaa mitään mieli, liikunta tuntuu hyvältä ja muutenkin olo on hyvä ja pirtee! Ehkä mä jopa uskallan oikeesti ajatella, että tää onnistuu! Pitää vaan säilyttää motivaatio :3 Tosin jos paino tippuu hyvin niin siinä on jo ihan riittämiin motivaatiota. Nyt se meinaan on tippunu ihan helvetin hyvin! En oo montaa päivää vielä mitään muutoksia tehny ja on 1,5kg kadonnu ja se oikeesti merkkaakin jotain. Mun paino ei meinaan yleisesti ottaen kauheesti vaihtele eli sen piikkiin tota ei voi pistää.

Se, että tuloksia näkyy noi nopeesti sielä vaa'assa, motivoi ihan helvetisti. Ja tulee muutenkin ihan loistava olo :3 Ehkä aikasemmin vaan ei oo ollu oikee aika tähän. Ehkä nyt on se aika millon tän kuuluu tapahtua. Ehkä musta tulee vihdoin se ihminen mitä oon halunnu olla menneet 18 vuotta.


Ja koska tää jo näytti mun tyyliin liian positiiviseltä olotilalta niin käännetäämpä kolikko ja katsotaan mitä sen toiselle puolelle kuuluu;


Sattuu, sattuu vaan niin vitusti taas. Enkä tosiaan puhu mistään lihaksista, oon vaan taas niin henkisesti palasina. Tuntuu vaan, että meen epäonnistumisesta toiseen. Ei musta oo mihinkään enkä riitä kellekkään. Ihan sama mitä teen tai mitä oon. Mihin sitä voi elämässä tähdätä jos olo on koko ajan tällänen? Ei kauheesti innosta lähtee uusia pettymyksiä kohti. Tää on taas niitä olotiloja jollon tekee vaan mieli käpertyä jonnekkin nurkkaan ja pysyä sielä. Ja toivoo, että joku tulee ja nostaa mut ylös tästä pohjattomasta suosta. Mä en vaan käsitä miksei joskus voi saada jotain mitä oikeesti haluaa ja tarvii? Kyllä sitä niitä turhia asioita saa, mutta ei asioita joilla on merkitystä. Ja tekee mieli avata vanhat fyysisetkin arvet, että olo helpottais. Mutta se on viimenen asia mihin sorrun nyt. En itekkään kestä kattella niitä niin ehkä on parempi vaan pysyä kaukana niistä. Ainut vaan, että sitä tekis mitä vaan, että tää olo menis pois. Ihan mitä vaan.

Take the pain away. It's the only thing I ask.

Noh, elän siinä toivossa, että psykologilla käyminen auttaa. Tuskin auttaa, mutta pitää olla jokin asia mihin voi keskittää toivonrippeensä, että homma ei lahoo taas käsiin. Koska jos tää kaikki vielä kerran romahtaa sillä tavalla kun se on romahtanu jo liian monta kertaa niin mä en enään kestä. Siinä vaiheessa vaan yksinkertasesti riittää. Mä oon alottanu tän kaiken kasaamisen jo niiin monta kertaa ja se ei koskaan helpotu. Ja mä en aijo alottaa sitä taas uudestaan. Sen takia pitää elää siinä toivossa, että kyllä tää tästä. Jotenkin. Pakko. Ainut positiivinen asia tässä on se, että kun vastoinkäymiset on tätä luokkaa niin se vie ruokahalun pois. Laihtuu paremmin. Laihduttaminen onkin ainut mikä antaa mulle enään toivoo. Jotain mistä pitää kiinni. Ehkä musta tulee sellanen, että voin tykätä itestäni ja muutkin alkaa tykkään musta. Ehkä. Se on kaikki mihin voin luottaa. Helvetin iso EHKÄ. Aika hutera pohja jaksamiselle. Noh, kun se on ainut asia mitä on, niin siihen täytyy luottaa.

Niin. Tältä musta tuntuu. Joka vitun hetki. En vaan riitä. En oo tarpeeks nätti tai kaunis. En oo tarpeeks laiha. En oo tarpeeks hauska. En oo tarpeeks kiva. OON LIIAN RIKKI. Eihän kukaan halua viallista kappaletta, eihän? Ei vaikka se kuinka yrittäis parhaansa. Ei, se ei vaan riitä. Ei riitä nyt, eikä tuu koskaan riittämään. Se on asia mihin pitää tottua. Pitää yltää oman parhaansa yläpuolelle ja siihen ei yksinkertanen ihminen vaan pysty. Nää tunteet hajottaa pahemmin kun mikään. Ne hajottaa lisää sitä mikä on jo liian pahasti rikki. Ja silti pitää jaksaa. Joka päivä sitä tulee kysyttyä iteltään, että onko tää sen arvosta? Mitä täällä on minkä puolesta taistella? Kun ei osaa olla niin itsekäs, että taistelee itsensä puolesta niin minkä puolesta mä sitten taistelen? Mä en tiedä. Mä en tiedä mikä pitää mut täällä. Ehkä mulla on joku tarkotus. Ehkä mua tarvitaan vielä joskus. Mutta ei nyt. Nyt oon vaan yks turha olento jonka jokanen voi vuorollaan heittää sinne nurkkaan. Jokanen voi vuorollaan satuttaa ja tuntuu siltä, että se on vaan jokasen mielestä hauskaa. Noh, mikäs siinä jos toisilla on kivaa. Onhan se asia jonka puolesta uhrautua aina siihen asti kunnes ei enään kestä.  Mutta ehkä se tästä aiheesta. Ainakin tiiätte nyt, että tää on kaikkee muuta paitsi helppoo.

Blah. Ehkä mä yritän unohtaa kivun hetkeks ja mennä nukkumaan. Se auttaa. Sielä mä oon onnellinen. Sielä mä oon niiden ihmisten kanssa kenen kanssa haluan olla ja kaikki on onnellisia. Ja herään taas huomenna uuteen taistoon ja selviydyn jotenkin taas seuraavaan yöhön. Sitä tää on. Selviytymistä. Päivä kerrallaan. Kohti jotain. Toivottavasti kohti onnea. 

Mutta palailen taas asiaan kun on jotain tuntoja purettavaks tai lisää tuloksia. Mutta laihduttamisen kannalta tää näyttää hyvältä :3 Se on tärkeintä ^^

Ja nyt se on sitten alkanu.

Ensimmäisen tankotanssintunnin myötä tän kertanen laihdutusyritys on pyöräytetty käyntiin, nyt vaan vetoja pystyyn, että kuinka huonosti käy :D
On se kyllä hyvä, että mullakin on näin kauheen positiivinen asenne tän suhteen, en vaan jaksa uskoo tähän enään, mutta yritetään nyt silti. Motivaatio ei oo vielä kadonnu, enemmän se usko omiin kykyihin on hukassa :D

Tosiaan tänään eksyin sitä tankotanssia kokeileen. Täytyy kyllä sanoa, että tykkäsin! Siitäkin huolimatta, että noi kaikki jutut ei mun kropalla yksinkertasesti vielä oo mahdollisia. Ja jopa siitäkin huolimatta, että olin ihan kuollu jo alkulämpän jälkeen. :3 Tosiaan sitä on siis ihan turha mennä kieltämään etteikö se olis raskasta ja etteikö se sattuis, mutta jostain se pitää alottaa. Ja tärkeintä on se, että laji kiinnostaa :3
Epätoivo kyllä meinas iskee aika moneen kertaan siinä tunnin aikana.. :D Varsinkin tosiaan siinä kohtaa kun pitäis käsien ja yhen jalan varassa pystyä oleen siinä tolpassa. Silleen siis, että mikään ei osu maahan... :D Lähinnä se päätty siihen, että halasin sitä tankoo sielä ja yritin ees jollain tyylillä pysyä siinä, vaikka en kuitenkaan oikeella.
Toinen asia minkä koin vaikeeks on se, että ne kädet pitäis oikeesti saada liukumaan siinä tangossa, mä ja onneks muutama muukin oli sellasia, että ne puristi sitä tankoo ihan hädissään :D Mutta tosiaan se ei oo kauheen helppoo pyöriä alas sitä tankoo kun kädet vaan junnaa paikallaan. Mut eiköhän sekin tästä jossain kohtaa. Veikkaan kuitenkin, että tuun vielä enemmän jossain kohtaa innostumaan lajista, varsinkin sitten kun on sellanen 10 kiloo poissa...

Muutenkin tää on ihan hyvin alkanu, on hyvä fiilis silleen tästä kaikesta, ei mitenkään järkyttävästi tee herkkuja mieli. Ehkä mä pystyn tähän, ehkä en. Se jää nähtäväks. Toki nyt on paremmat mahdollisuudet kun mitä ne on koskaan ollu ja liikunnallinen harrastus auttaa aina ihan helvetisti. Hommaa hidastaa vaan nää jatkuvat vastoinkäymiset muussa elämässä. Niille tosin ei voi mitään. Harvoin ne asiat mun elämässä menee hyvin tai helposti, mutta eiköhän se tästä vielä joskus. En mä nyt luovuttaakkaan voi.

Mä tosiaan palailen aiheeseen sit kun on jotain selitettävää tai jopa tuloksia :3 Ja aiheesta saa kyllä mulle jauhaakin missä haluaa, kaikki kannustus on edelleen tarpeen ja erittäin toivottavaa! Muuta mulla ei nyt oo, mutta on se lyhytkin pätkä tekstiä jotain.

It's a new beginning... at last.

Tai ainakin toivottavasti. Uuteen alkuun ja uuteen elämään oon kauemman aikaa jo tähdänny ja harvemmin se on sujumaan kyllä lähteny... Mutta ikinä ei saa luovuttaa! Niimpä lähtee taas uus yritys käyntiin ja uusien suunnitelmien kanssa.

I've been searching for an oasis
In the desert for so long
In my weakness trying
To pretend I'm strong

I've been holding on
To things that I have left behind
I've been scared and lonely
I'm crippled inside

Bathed my soul in the starlight
Healed my wounds in the sun
Screamed my pain to the forest
Asking the question why?

Will there come a time for me when I find peace of mind
Will I always have this feeling like I'm last in the line
I will climb up the mountain and light up the candle and ask:
"Will my soul ever rest in peace?"

I've been washed in pain
Haunted by the ghosts of years ago
They won't leave me be
They keep coming back for more

Syksy on aina hyvä aika alottaa jotain uutta ja muutenkin sillon on hyvä yrittää tehdä asioita jotka on niin pitkään ollu tekemättä.

Eli toisin sanoen: karu palaaminen laihduttamisen ääreen. Taas. Ei oo kyllä enään sormilla laskettavissa, että kuinka monta kertaa oon sen "alottanu". Mutta nyt sitä on harkittu pidempään ja vakavammin kun koskaan aikasemmin. Viikko bikineissä omaa kroppaa kattellen tekee ihmeitä. Ja samoin jatkuva epäonni miesrintamalla. Nyt mulla on jopa oikee suunnitelma ja mä tiiän, että mä pystyn tähän! Ja jos en pysty niin joku saa kyllä tulla potkimaan ihan kunnolla perseelle :D Kaikki kannustus ja motivointi tulee oleen tarpeellista ja ehkä jopa asia mitä tarvin, että onnistun. Niimpä teillä siis on mahdollisuus vaikuttaa mun onnistumiseen, jos seuraavan puolen vuoden aikana valitan teille kertaakaan, että mulla on tylsää tai, että mua vituttaa mun kroppa tai jotain vastaavaa niin potkikaa mut lenkille. Mä tarvin sitä. Ihan oikeesti. Mä en kykene elään tän kropan kanssa.

Ja tosiaan jos siihen uuden alottamiseen palaan niin tosiaan laihduttamista olis tarkotus vauhdittaa uudella harrastuksella; tankotanssilla. Lajilla jota oon aina halunnu harrastaa, mutta en oo ikinä tän kropan kanssa halunnu sinne mennä. Nyt lähen sen lajin avulla hankkimaan muutosta tähän kroppaan. Ensimmäinen tunti on 5.8 ja mähän tuun olemaan sielä. Ja teen kaikkeni, että se ei jää siihen yhteen tuntiin. Ajattelin myös samassa paikassa alkaa käymään kerran viikossa joogailemassa. Eli siis tankotanssi on alkuun kerran viikossa, tiistaisin. Torstaina joogailua. Sunnuntaina ja perjantaina/keskiviikkona lenkille ja sen jälkeen jotain vatsoja, selkiä, muuta lihaskuntoo ja venyttelyä oman jaksamisen ja ajan mukaan. Niinkun Hollannissa. Jossa painoo lähti pelkän lenkkeilyn ja lihaskunnon avulla 1,5kg/viikko. Suunnitelmat on. Ja mahdollisuudet on. Ja vihdoin olis kyllä aikakin onnistua.

Muutenkin syksy tulee oleen mukava ja "itsekäs" aika. Aijon keskittyä ensimmäistä kertaa itteeni. Yritän panostaa sen verran itteeni mitä yleensä panostan muihin. Kaiken järjen mukaan sen pitäis tuottaa tuloksia. Ja tosiaan otan muutenkin itsetuntoni ja ylipäätään oman pääni sellaseen käsittelyyn, että pääsen vihdoin elämässä eteenpäin. Alan käymään psykologilla puhumassa ihan vaan mun itsetunnosta, jos ne keksis siihen jotain. Tää ikuinen itseviha alkaa jo riittämään. Haluun kerrankin tuntee, että musta on johonkin ja, että oon jollain tasolla sellanen jonka joku joskus haluis. Koulussakin tulee oleen ihan kiva puoli vuotta. Kahvilassa hääräilyä, alkoholin kanssa läträilyä ja pari attovalinnaista jotka ei tuu oleen vaikeita. Valittin meinaan kuviksen, liikunnan, psykologian ja jonkun elokuvakurssin. Kaikki tulee tänä syksynä keskittymään tähän mun projektiin.

Oon myös päättäny sen, että syksy tulee toivottavasti olemaan mahdollisimman "vähämiehinen." Jokanen joka vähänkään on seurannu mun elämää niin tietää, että mun ihmissuhteet on miesten kanssa menny suoraan sanottuna niin vituiks kun vaan voi mennä. On ollu pettämistä, kaksnaamasta kaikesta valehtelua ja kaikkee siltä väliltä. Sen takia tekee hyvää kerrankin keskittyä itteensä. Pitkään aikaan en oo mitään vakavaa parisuhdetta ees halunnu. Ja syyn siihen kerron seuraavalla kerralla kun blogin pariin eksyn. Mulla on meinaan taas yks kesken jääny merkintä tuola odottamassa. Mutta tosiaan, aijon unohtaa tunteeni kaikkia mahdollisia miehiä kohtaan, jättää kaiken säätämisen ja muun tunteisiin liittyvän paskan pois. Mä en tarvi sitä nyt. Toki läheisyys ja muu sellanen ois ollu kiva, mutta sen hankkiminen tuntuu olevan niin vaikeeta kun kaikille tuntuu asiat olevan joko parisuhde tai ei mitään. Mä en halua parisuhdetta enkä sinkkuilua. Tosin nyt näköjään sinkkuilen toivottavasti jouluun asti. Se on tavote. Se on mukavampi lähtee muutenkin ettimään miestä kun ei oo oma paino ja ulkonäköpaineet esteenä. Niin monta jätkää oon hylänny sen takia kun oon ajatellu olevani liian ruma ja huono niille. Mikä on tosi tyhmää. Mutta joka on samalla niin mun tapasta. Pitää sitä tyhmiäkin asioita tehä. Ja tosiaan toki niiiin monta jätkää on ihan varmasti hylänny mut mun painon takia vaikka kukaan sitä ei suoraan kehtaakkaan sanoo. Olis tosin kiva jos ihmiset olis rehellisiä sen suhteen miks niille ei kelpaa.

Need nobody's guilty hands,
Taking care of me tonight.
I'll be just fine.

Mutta joo. Tosiaan jos nyt onnistun tässä kaikesssa mikä mulla on tavotteena, on mukavampi lähtee parisuhdettakin hakemaan. Se on vähän niinkun puhtaalta pöydältä alottamista. Uutena ihmisenä uusien ihmisten kimppuun :p Syksyn aikana aijon kyllä käsitellä kaiken mahdollisen ihmissuhdekuran pois päästäni. Sen ei tarvi olla enään sielä. Oon ottanu oppia kaikista virheistäni, niin lähiaikoina tapahtuneista kun jo kaukasemmistakin virheistä. Tiiän mitä haluan ja mitä en halua. Tiedän mikä toimii ja mikä ei. Tiedän mitä aijon odottaa ja mitä en.


Sellasta. Paljon päätöksiä ja tavallaan lupauksia. Siinä on mun syksyn suunnitelma. Lenkkeilyä lupaan jatkaa siihen asti, että ulkona on liian kylmä. Ja ihan oikeesti ihmiset! Jos mä en tätä ala toteuttaan niin se tarkottaa sitä, että kaipaan teijän kannustusta. Mä en oo meinaan ikinä halunnu mitään asiaa näin helvetisti. Auttakaa mua saavuttaan se vihdoin!

Yritän myös blogin pariin palata useammin tän syksyn myötä. Joko tulosten parissa tai sitten jotain muuta paskaa jauhaen, juttuahan kyllä mulla aina riittää :p Yritän löytää sen kirjotusinspiksen. Tällä erää mulla ei oo enempää sanottavaa. Tehkää tekin tänä syksynä jotain mitä ootte halunnu pitkään, kiivetään yhdessä ne vuoret ja vallotetaan maailma! :3

Taino, loppuun vielä. Yks näistä monista kuvista mitkä aina motivoi mua. Tälläset kuvat on aina syynä mun motivaation pomppailuun. Kattokaa nyt ton läskin määrä >:c En tykkää yhtään. Naamakin ihan kauhee.

I'm my own worst enemy.

Ajattelin nyt jakaa teijän kesken tälläsen pätkän mitä kirjottelin tossa pari viikkoa ennen koulujen loppumista. Tää teksti jäi omalla tavallaan kesken, mun piti kirjottaa siihen vielä lisääkin, mutta ei sitten vaan yksinkertasesti inspiraatio riittäny. Mutta hei pitäkää taas kerran hauskaa mun ajatusten keskellä selittelen ton tekstin jälkeen nykysistä fiiliksistä jotain (: Paljon on kuitenkin taas ehtiny muuttumaan.


"En silleen tiiä mistä kirjoittaisin, mutta on vaan sellanen fiilis, että haluan kirjottaa jotain. Lähiaikoina mun päätä on ahdistellu liiankin monet asiat niin ehkä tää kirjottaminen auttaa jotenkin selvittelemään niitäkin.

Enkä muuten enään edes tiiä mikä tää mun blogi yrittää olla, ehkä se on vaan tällänen kanava johon kirjotella ajatuksia, mutta toisaalta nää vois kirjottaa vaan paperille ja pitää itellään. Mutta jotenkin se vaihtoehto ei houkuttele. Se ei oo sama asia. En siis todellakaan mitään huomiota yritä näillä kerjäillä, mutta jotenkin vaan tuntuu paremmalta jos joku oikeesti tietää edes jotain siitä mitä mun pään sisällä liikkuu. Se jotenkin rauhottaa, vaikka en kuitenkaan kaikesta pysty kertomaan. Ja jotenkin saan ajatuksista paljon realistisemman kuvan kirjottamalla kun sillä, että yritän selittää näitä ihmisille kasvotusten. Ja jos joku kerran tietää jotain niin ehkä joku pystyy jopa antaan jotain vinkkejä tai auttaan :3


Mutta mutta... Mistähän sitä alottais... Tässähän on tosiaan tapahtunu ihan helvetisti ton edellisen blogimerkinnän jälkeen ja on vaan muutama ihminen joka tietää ees suurimman osan asioista. Ja näitä kaikkia asioita en todellakaan tässä ala selittämään. Lyhyesti sanottuna kaikki meni vähän niinkun vituiks. Ihan niinkun laajemmassa mittakaavassa. Oon lähiaikoina taas ravannu ihan helvetisti lääkäreiden ja muiden ammattilaisten puheilla ja yrittäny taas kasailla itteeni.

Tosiaan täähän liittyy hyvin vahvasti kuitenkin siihen edelliseen merkintään. Puhuin rakkaudesta ja siitä kuinka vaikeeta se on. Noh, sanotaanko, että on vielä vaikeempaa kuulla se, että periaatteessa sitä ihmistä kehen oot rakastunu, ei oo koskaan ollutkaan. Että kaikki mitä se on sanonu on ollu valetta. Jokainen pikkuasia. Ja kaikki mitä oot tehny on ollu turhaa. Tulee hieman petetty olo. Varsinkin kun on pistäny kaikki voimavaransa siihen ihmiseen ja muutenkin vaan uskonu ja luottanu viimeseen päivään asti siihen, että se on hyvä ja ihana ihminen joka haluaa pelkästeen mun parasta. Tein kaikkeni ja se ei ollu tarpeeks. En siis oo tarpeeks hyvä. Tulee todella epäonnistunut olo. Aloin kasaamaan itteeni sen ihmisen avulla, parantelin itsetuntooni ja nuoleskelin elämässä tulleita haavoja. Ja sitten pohja tolta kaikelta kiskotaan pois. Toisin sanoen seitsemän kuukauden työ, vaiva ja kärsimys on ollu turhaa. Taas ollaan ruudussa numero yksi. Taas on sama miljoonan palan palapeli alkutekijöissään kun joku on "vahingossa" tuupannu sen pydältä alas. Tulee ihan järkyttävät itsetunto-ongelmat. Olin piilottanu omat menneisyyteni ongelmat tän ihmisten ongelmien alle. Keskityin vaan siihen, että sillä on hyvä olla. Omalla hyvinvoinnilla ei ollu mitään väliä. Tosin voin aina hyvin sillon kun sekin voi hyvin. Nohh, sitten lähtee se ongelmien piilottaja pois ja kaikki paska läjähtää naamalle kovempaa ja pahempana kun koskaan. Tulee itsetuhoiset ajatukset ja masentuneisuus,  taas. Suunniteltiin kauheesti asioita mitä tullaan tekemään tulevaisuudessa. "Mennään tonne! Vien sut toukokuussa Lontooseen! Mennään kesällä tolle, tolle ja tolle festarille. Istutaan koko kesä Koskenrannassa. Tehään tätä tuolla ja tollon." Sitten kaikki suunnitelmat menee pois. Ja olinko suunnitellu mitään varalle? Osasinko odottaa tätä? En. Tulee täysin toivoton ja tyhjä olo tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että sielä ei oo mitään minkä takia jaksais jatkaa täällä olemista.

Ei ole onneksi mun käsi, ei päässy koskaan asiat näin pitkälle.

Siinä muutamia niitä negatiivisiä tunteita mitkä kaikki samalla hetkellä tuli taas käsiteltäväks. Yleensä sitä joutuu kestämään noista yhen tai kaks silleen, että ne tulee tismalleen samalla hetkellä. Koska yleensä tollaset ongelmat kasvaa ajan myötä eikä niitä vaan yhtäkkiä lätkästä naaman eteen. Mutta nyt kävi näin. Ja se ei oo ollu mitenkään helppoo. Lääkärit diagnosoi vakavaa masennusta, en saa syötyä, enkä nukuttua kunnolla. Heräilen miten sattuu, menee monta tuntia nukahtaa, painajaisia, ruokailurytmit ja ruokavalio ihan täysin vituillaan, välillä menee päivä jolloin tulee syötyä yks leipä, välillä elän sipsillä, joskus syön ihan normaalisti, mutta usein en.

Ja sitten sitä yrittää parhaansa mukaan jaksaa koulussa ja pitää ne kulissit ylhäällä muutenkin. Juu, on kaikki hyvin. Niinkun aina. Tai sitten ei. Se tuttu toinen puoli musta taas menee ja on sosiaalinen ja silleen. Ja se ns. oikee minä angstailee nurkassa ja yrittää pitää päänsä edes jotenkin kasassa.

Nyt tosin menee jo paremmin kun vielä jokin aikaa sitten. On meinaan ollu onneks paljon vapaapäiviä eli on saanu mennä niinkun haluaa eikä oo tarvinnu stressata. Ja kesäloma on jo hyvin lähellä. Oon myös ajellu paljon autolla josta on mulle aina tosi paljon apua. Ajaminen on vaan jotenkin tosi rentouttavaa. Varsinkun kun pistää hyvää musiikkia soimaan, nupit kaakkoon ja ikkunat auki niin saa vielä nauttia raikkaasta tuulesta. Perfect <3 On meinaan ollu hyvää mieltä tuovat asiat tosi pahasti hukassa, on ollu vaan ihan muutamia asioita mistä oon nauttinu aidosti ja niihin oonkin sitten yrittäny keskittyä. Nyt vaan pitäis n. 2 viikkoo jaksaa painaa koulussa ja sitten se onkin käytännössä ohi tältä osalta. Pakko se vaan on jaksaa. Tarvis vaan jonkun asian/ihmisen joka motivois johonkin. Tuntuu turhalta tehä yhtään mitään jos ei kuitenkaan oo mitään syytä sille.

En sitten oikein tiiä, että mikä se asia oikeesti olis mikä mut tällä kertaa kiskois mun pään sisältä pois. Vietän sielä ihan liikaa aikaa. Tältä tosiaan tuntuu: "Stuck in my head again, feels like I'll never leave this place, there's no escape, I'm my own worst enemy."
Toisaalta vähän houkuttais ettiä uus mies. Se on aina ollu asia mikä saa itsetunnon ees johonkin suuntaan menemään. Ja siinä olis motivaatio laihduttamisen. Ja laihduttaminen parantaa itsetuntoo. Ja jos itsetunnon saisin hyväks niin monet muutkin ongelmat ratkeis. Mutta pelottaa vaan niin perkeleesti jo pelkästeen se ajatus, että pitäis taas ottaa joku ihminen niin lähelle itteensä. Antaa taas jollekin mahdollisuus satuttaa näin pahasti. Kaikki ne on luvannu, että ei ne koskaan satuta mua, mutta ne kaikki satuttaa. Pelkään sitä, että oon taas kerran se joka siinä jutussa eniten häviää. Vaikka annan aina niin paljon kun ikinä voin. Ja tän pelon takia en kyllä edes uskalla nykyään mennä sanomaan ihmisille, että voisin olla kiinnostunu niistä.  Mun pitää olla ihan täysin varma, että ne on kiinnostunu musta ennen kun uskallan mitään mennä laukomaan... Ja tässä tulee taas ongelma. Jätkistä kun ei ikinä ota selvää, että onko ne kiinnostuneita vai ei. Ja ei ne jätkätkään oo kauheen rohkeita niitä alotteita tekemään, varsinkaan selvinpäin. Joten ihmettä odotellessa taas :D 

Ja toisaalta taas jokseenkin pelkään myös sitä sen mun ainoon tavotteen saavuttamista. Laihuutta, nätteyttä ja sitä, että ei ole enään se ruma läski jota kukaan ei halua. Tosin kyllähän mut on jo muutama ihminen kelpuuttanut tälläsenä mitä oon, mut se ei vaan riitä. Mun ei kuulu olla tällänen, mun kuuluu olla jotain ihan muuta. Ja sitten tulee se pelko, että mitä jos se laihtuminen ei autakaan. Mikään ei helpota ja itsetunto laahaa pohjamudissa. Eikä ole edes uutta tavotetta. Mitäs sitten? Se pelottaa. Joten toisaalta, pelkään siis rakastumista ja rakastumisen aiheuttamaa laihtumista joten miten mä voin lähtee sille tielle jos en oo valmis kohtaamaan pelkojani? Ja mähän en todellakaan ole valmis. Oon kaukana siitä. Ihan liian rikki vielä, että lähtis taas tollasia asioita kohtaamaan. Haluisin vaan löytää jonkun helpon ja pienen tavotteen elämääni joka kannustais päivästä toiseen, mutta ei kuitenkaan olis liian vaikea.. Mutta se taitaa olla liikaa pyydetty joten saa nähdä mitä käy.

Mun itsetunto on kyllä hyvin mielenkiintonen asia. Se on asia joka on vainonnu mua n. viitisen vuotta eikä se helpota. Ihan sama mitä näen tai koen niin se on silti paska. Vaikka ihmiset kehuu mua, hyväksyy mut niiden porukkaan ja muutenkin jopa haluaa mut. Niin se on silti tätä. Ei se vaan muutu. Se on juurtunu niin pitkälle mun perusluonteeseen, että en tiiä mitä tekisin. Haluan sen sieltä pois, mutta se ei lähde. Ainut suunnitelma asialle on se, että aijon ehkä kesän aikana askeltaa kohti sitä laihtumisen pelottavaa tavotetta ja sitten syksyllä aijon lähtee ammatti-ihmisten kanssa selvittämään sitä tän jutun niin monimutkasta ja sotkusta juurakkoo. Ja toivon kyllä, että joku vihdoin keksis jotain tähän. Sais tän helpottumaan jollain muulla kun sillä, että mun pitää ettiä mies ja antautua sen satutettavaks vaan, että voin alottaa tän työn taas jossain kohtaa uudestaan..."

Ja voin sanoo, että käsijarru päällä ajaminen ei ole helppoa :D Autokoulussa niin monet kerrat sitä yritin :D

Että sellasta. Eikös ollu taas positiivistä tekstiä? :D Mutta tän ja sen edellisen näkyvän blogimerkinnän välissä oli vielä yks merkinnän alku. Siinä kerroin kuinka asiat on lähteny parempaan ja ne näyttää nyt tosi hyvältä, mutta sanoin siinä vaan sitä, että toivottavasti tää ei jää parin päivän pituseks iloks. Ja se jäi :D Koko marraskuu oli jo sellasta helvettiä, että ei mitään rajaa. Mutta nyt nykypäivään:


Tällähetkellä kaikki menee periaatteessa ihan pirun loistavasti. Itsetunto nyt tökkii tietty edelleen, mutta muuten fiilis on ihan mieletön :3 Tää sinkkuilu on tehny mulle ihan vitun hyvää ja oon ihan saatanan onnellinen, että pääsin siitä jätkästä eroon. :D Se toi mun elämään pelkkää paskaa ja mua ei yhtään tosiaan harmita sen paskan menettäminen.
Tälläsenä hyvänä esimerkkinä se, että mähän itkin varmaan joka toinen päivä, olin jokseenkin itsetuhonen ja muutenkin aika epätasapainosessa kunnossa. Ja tosiaan en oo itkeny kertaakaan sen jälkeen kun asiat meni vituiks. Olin joo tosi paskassa kunnossa sen jonkin aikaa, mutta itkeny en siltikään. Ja toi olo lähti heti helpottuun kun koulut loppu ja nyt onkin kaikki ihan kunnossa :3 Elämä loistaa ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Kadun kuitenkin sitä, että ikinä ees tutustuin kyseiseen ihmiseen, olisin säästyny niin paljolta, mutta toisaalta, jokainen kokemus kasvattaa. Tiiämpähän ainakin, että tollasiin miehiin ei enään ikinä kosketa. Hyi.

 
En tosiaan nyt oo kesällä mitään ihmeempää tehny, mutta parempi vaan näin. Oon saanu aikaa itelleni ja se on tehny hyvää. Ja loppukesä mennään samalla meiningillä, vaikka se välillä tuntuu tylsähköltä. Syksyllä jatkuu sitten koulu taas ja aijon alottaa harrastuksen minkä oon halunnu jo pitkään alottaa. Miesrintamalla on jotain kiikarissa joten sekin on siis kunnossa. Koulusta valmistun jouluks tai viimestään jonkun kuukauden joulun jälkeen. Sitten töitä kesän loppuun asti. Kesän jälkeen jatkuu joko työt tai sitten ohjelmassa on kondiittoripuoli :) Joten suunnitelmia on ja ne myös toteutuu! 

Eli mitään valittamista ei siis oo (: Pitkästä aikaa voin sanoo asioiden menevän hyvin! Mutta sitä saikin kyllä odottaa..... :D


Blogin suhteen suunnitelmat on hyvin auki. Toisaalta haluisin alkaa kirjotteleen tänne useemmin, mutta en oikein tiiä, että mistä. Sellanen perus lifestyle-blogi  ei jollain tavalla iske ja sit kun yritän kirjottaa tälläsiä niin tää merkintöjen väli "vähän" levähtää :D Joten toiveita saa esittää, varmaan tän kesän kelailen tässä, että mitä teen tän suhteen ja syksyllä sitten saatan alottaa kunnolla bloggailun :)

There will be always sunshine after rain.

Quick visit into my head.

~ You manage to break me into small pieces every single time without knowing about it. ~

Tätä mun blogia ei varmaan kukaan niin kauheen ahkerasti enään seuraile eikä sillä nyt niin ookkaan väliä, ainakaan tän päivityksen kohalla. Lähinnä tosiaan ajattelin purkaa ajatuksiani johonkin.

En oikein vaan tiiä mistä alottaa.

Mun mielialat vetää niin rajua vuoristorataa, että pelkästeen se hajottaa mua ihan saatanasti.
Yhtenä päivänä oon ihan saatanan onnellinen, ajattelen, että elän elämäni parasta aikaa ja nyt kaikki on ihan loistavasti ja mikään ei voi pilata mun ilooni.
Ja sitten menee pari tuntia siihen kun oon ihan jäätävän masentunu, itken ja hajoilen ihan päättömästi.

Ja kysyn taas iteltäni, että mitä helvettiä? 

Valehtelen jälleen itelleni ja kaikille muille, että mulla on kaikki hyvin. Vaikka ei oikeesti oo. Asiat on kuitenki lähteny meneen huimasti parempaan suuntaan jonka takia pakotan itteni ajattelemaan, että mulla on kaikki hyvin, vakiovalhe on se, että kyllä tää tästä. Ihan pian. Ei enään kauaa. Enään huominen. Pakko jaksaa.

Vaikka en tosiaan jaksa. Pidän itteeni kasassa jollakin, en edes tiiä millä, vaikka kaiken järjen mukaan oon jo ihan palasina. Ei mun pitäis enään olla kasassa. Mutta silti siirryn päivästä toiseen, kidutan itteni äärirajoille asti. Minkä takia? Typerien tunteiden ja sen takia, että haluan auttaa ihmisiä.

Oon yksinkertasesti ihan rikki. Ja valehtelen siitä tälle ihmiselle joka suurimman osan tästä aiheuttaa. Ja se, että valehtelen ja kätken tän sisääni hajottaa mua vaan lisää. Ja se pistää mut kysymään, että onko tässä mitään järkee?

Tekee vaan mieli kirota maan syvimpään ja synkimpään koloon koko tunne nimelta rakkaus.

Voisin sanoa, että en oo valmis tähän. En oo valmis ottaan ketään ihmistä noin lähelle mua. Ottaan sen asioita omakseni. Tekemään kaikkeeni sen puolesta. Kertomaan sille kaikkee itestäni. En vaan oo valmis, mutta teen näin silti.

Oon jo liian syvällä tässä kuopassa.

Sanoisin, että tuntuu tältä, vaikka omalla tavallani tiiän, että ei ne asiat näin oo:

Only thought what is going around my mind is "What should I do?"

Ja se sitten pyörii sielä oikein urakalla. Eikä mene pois. Ei mulla edes oo vaihtoehtoja. Oon tienny sen jo pidemmän aikaa. Turhaan oon kyselly ihmisiltä, että mitä tehdä. Tiiän kyllä, että mun ainut vaihtoehto on vaan odottaa ja odottaa. En kykene muuhun. Liikaa tunteita. Liikaa halua auttaa. Liikaa kiltteyttä. Liikaa epäitsekkyyttä. Mutta kuitenkin kaikkein eniten liikaa asioita mitä en halua jättää.

Take it.

Tuntuu vaan niin siltä, että ihan sama mitä teen niin mua sattuu aina. Oli sitten mikä tahansa asia kyseessä. Tuntuu, että kukaan ei koskaan ajattele sitä miltä musta tuntuu. Se voi kyllä tosin olla tottakin. Ei sitä nykyään ihmiset juurikaan ajattele sitä miltä toisista tuntuu. Se on vaan minäminäminä. Sen takia mun on vaikee olla. Vaikee olla se joka ajattelee muita ja jaksaa aina välittää ja huolehtia muista, vaikka mitään kiitosta ei koskaan tulis.

Toivon vaan, että tää kaikki vaiva mitä nään ton yhden ihmisen eteen, tuottais jossain kohtaa jotain hyvää mullekkin. Koen ansainneeni sen. Tokihan saan paljon hyvää oloo jo nyt siitä kun saan viettää aikaa sen kanssa, mutta se mikä hajottaa, on se mitä tapahtuu sillon kun se ei oo mun lähellä. Suurin osa tästä mun pahasta olosta tulee ihan täysin siitä kun ajattelen liikaa, mutta en voi sille mitään. En meinaan luota kyseiseen ihmiseen. Se on valehdellu mulle niin monta kertaa. Noh, nyt sekin on sanottu ääneen. Luottamus olis meinaan tässä tilanteessa kaikkein tärkein asia koskaan ja sitä ei ole.
Mä en tiiä lukeeko se kyseinen ihminen tätä. Hyvä jos ei lue. Ja tavallaan hyvä jos lukee. Tässä on kuitenkin paljon niitä ajatuksia mistä se ei tiiä. Ja se sanoo, että se ymmärtää mua. Mutta se ei ymmärrä. Ei kukaan voi ymmärtää, koska kukaan ei tiiä sitä kaikkee mitä mun päässä menee. Eikä varmaan tuu koskaan tietämään. Vaikka puhun paljon ja oon sosiaalinen ja kerron avoimesti ongelmistani ja asioistani niin silti jätän ainakin puolet asioista kertomatta. Jätän sen kaikkein tärkeimmän kertomatta. Sen mitä en pysty yksin käsittelemään. Mikä nimenomaan pitäis kertoo.

En vaan pysty. En osaa.

Nyt sekin on sanottu. En osaa käsitellä näitä tunteita. En osaa käsitellä rakkautta. Oon niin paljon käsitelly kaikkia paskoja tunteita elämässäni, että tää kaikki on mulle kauheen uutta. Uus pelottava positiivinen tunne. Apua.

Mutta rakkaus on kaunis ja tavoteltava asia. Sen takia yritän kaikkeni, että kestän siihen asti kun tarvii. Haluan oppia oikeesti rakastamaan. Vaikka sitten kantapään kautta.

Jätän nyt mun ajatukset teidän mieleenne pyörimään. Ehkä ne saa jotain aikaseks sielä.

Saatan palailla tän blogin pariin lähiaikoina. Saa sitten nähdä mitä asiaa käsitellen. Mutta varmaan jotain muutoksia tuun tekemään. Ehkä. We'll see.